lauantai 21. tammikuuta 2017

Joko uudenvuodenlupaukset rakoilee?

Vuodenvaihde on tunnetusti suurten lupausten ja elämäntapamuutosten julistuksien kulta-aikaa. Heti vuoden ensimmäisestä päivästä siivotaan ruokavaliot, ryhdytään tipattomalle ja aloitetaan urheilemaan aivan hullun lailla. Kyllä nyt perkele alkaa terveellinen elämä!

Otetaan oppia vanhasta kunnon vähäkalorisesta ruokavaliosta, siedetään nälkää, odotetaan karkkipäivää ja muistetaan lenkkeillä sekä nostella puntteja, vaikka miten väsyttää tai vituttaa. Juokse, läski, juokse! Nälkä kuuluu asiaan ihan yhtälailla kuin kaiken syötävän punnitseminen sekä makrojen laskeminen. Muuten ei tule tuloksia.

Tää alkuvuosi on siitä hauskaa aikaa, että se nostaa selaustuloksissa pinnalle jopa tän mun vaatimattoman läskiblogin tekstit mm. vähähiilihydraattisen ruokavalion aloituksesta, toteutuksesta ja etenkin aloitusoireista. Tässä kohti pinnalle hyppää myös ikivanha teksti leivänkorvikkeesta. Yhä edelleen olen samaa mieltä itseni kanssa tosta mitä on tullut kirjoiteltua jo tuolloin VHH-ruokavalioon liittyen, mutta täydennän sanomisiani ehdottomasti viimeisimmällä höpinällä myös suoliston hyvinvoinnista huolehtimiseen liittyen. TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ! Erityismaininnan ja tärkeäksi merkinnän ansaitsee ehdottomasti myös teksti VHH:n aloitusoireista, joten myös TÄMÄ on tärkeää lukea.

Toistan itseäni, kuten olen tehnyt jo kolme ja puoli vuotta. Laihtumisen ja/tai painonhallinnan ei tarvitse olla kärsimystä ja selviämistä karkkipäivästä toiseen välisellä ajalla. Se on valtava kokonaisuus, jonka jouduin itse opiskelemaan kantapään kautta. Henkisen pahoinvoinnin ratkaisematta jättäminen tuhosi koko hienon ravinnollisen sekä liikunnallisen remontin hyvin isolta osin ja päädyin ulkoisesti hyvältä näyttävästä bulimikkoraakileesta takaisin surulliseksi läskipalloksi. Vasta henkisen totaaliremontin jälkeen on päästy rakentamaan sitä todellista kokonaisuutta. Mutta nyt tilanne on kertakaikkiaan loistava, koska tiesin jo valmiiksi miten syödään ja miten liikutaan, nyt on pääkoppakin aseteltu rauhalliseen järjestykseen ja elämä tuntuu suorittamisen sijaan ihanalta asioiden saavuttamiselta.

Joten vielä kerran, läskiin ja fyysiseen kuntoon liittyvän osuuden ei tarvitse olla jatkuvaa taistelua nälkää ja mielitekoja vastaan. Nälkä ja mieliteot, kuten makeanhimo, kertovat hyvin usein esimerkiksi ravinneköyhyydestä. Tämähän on vain blogi ja koska en jaksa kaivella lähteitä niin nämä ovat vain mielipiteitä. Mikä sitten painaa kenellekin. Mähän olen vain tavallinen pulliainen, jolla on luettua, muilta opittua sekä kokemusperäistä tietoa. Ei ole hienoja titteleitä eikä kouluja käytynä, mutta on sitä jos jonkinlaista tullut kokeiltua.

Harmillisen usein painoarvoa annetaan vain virallisen nimikkeen takaa puhuville, vaikka usein itseoppineilla taitaa olla käytännöntasolla paljon arvokkaampaa sanottavaa. Tärkeintä lienee pysyä itse aktiivisesti kiinnostuneena oman hyvinvointinsa ja terveytensä kehittämisestä. Kyseenalaistaminen, tiedonhaku, kokeileminen ja oman kehon kuuntelu on aikamoisia työkaluja. Vaikka ei sillä, itselleen rehellisenä pysyminen on aina välillä hirvittävän vaikeaa.

Mutta siitä pidän sitkeästi kiinni, että hyvä ruokavalio on mm.
-viljaton
-maidoton (tai ainakin hyvin maltillinen maitotuotteiden suhteen, vain täysrasvaiset versiot!)
-sisältää puhtaita oikeita rasvoja (ei prosessoituja kasvirasvamyrkkyjä!)
-suolistoa ruokkiva (MHB:t huomi, ei nopeita hiilihydraatteja, jotka eivät koskaan selviä suolistoon asti)
-ravitseva (riittävästi energiaa, rakennusaineita ja vitamiineja)
-stressitön!

Ja aika paljon muutakin yllämainittujen lisäksi, ihan oman mielenkiinnon määrästä riippuen.

Mitä siihen liikuntaan tulee, niin se ei ole painon osalta pudottamisen tai hallinnan edellytys, mutta itselle oikeasti mieluinen liikuntamuoto ja ainakin välillä kunnolla fysiikkaa rasittava urheilu on PARASTA!!

perjantai 6. tammikuuta 2017

Kausi avattu, uusi sali korkattu ja vuosipäivä! ♥

Facebook tossa muistutteli, että tasan vuosi sitten on ihka ensimmäisen kerran käyty treenaamassa Tuusula Fighter Clubilla. Kaksi vuotta sitten vaati hirvittävän määrän itsensä ylittämistä lähteä potkunyrkkeilyn peruskurssille ja siinä vuoden jumppaamisen jälkeen voisi kuvitella olevan ihan pala helvetin nättiä kakkua vierailla treeneissä muilla saleilla. No kuule, EI OLE.

Ajatushan lähti siitä, että vaikka en ole mikään lajin luonnonlahjakkuus, niin se jostain hyvin syvältä kumpuava motivaatio käskee puskemaan eteenpäin ja kehittymään. Ensimmäisessä paikassa treenit pidettiin kuntosalin yhteydessä olevalla tatamilla, jonne koutsi tuli vetämään treenit ja jatkoi matkaa. Tuli puolen vuoden jälkeen sellanen fiilis, että vaikka treeneissä itsessään ei ollut valittamista, niin tarvitsin enemmän. Tulisin tarvitsemaan treeniä määrällisesti enemmän ja tulisin tarvitsemaan tiiviimmän porukan siihen ympärille. Toisen puoli vuotta vatvoin asiaa enkä uskaltanut lähteä.

Sitten vuosi sitten avattiin sali ihan tohon naapuriin ja pikkulinnuilta sain kehuja toimintaa perustaneesta tahosta, niin päätin uskaltautua vierailulle. Jo pelkkä tiedustelevan sähköpostin lähettäminen sinne tosin jännitti niin perkeleesti. Vastaus tuli samantien ja samana iltana suuntasin kauhusta jäykät askeleeni kohti uutta salia.

Vastaanotto oli äärimmäisen miellyttävä ja ihmistutka kirkui välittömästi riemusta vihreää valoa, että nyt on käsillä hyvä porukka! Treenien sain todeta olevan erittäin monipuolisia ja tehokkaita. Ilmapiiri salilla oli leppoisa ja siellä oli miellyttävää hengailla. Varsinaisen treeniajan ulkopuolella porukka istuskeli sohvilla kahvia hörppimässä ja mukavia juttelemassa. Paikalle saattoi ilmaantua jäseniä muuten vaan heittelemään yläfemmoja tai tulla seuraamaan treenejä.

Pyydettiin edustamaan seuraa kotikylän PopUp! -tapahtumassa, pyydettiin mukaan intensiivikursseille ja lopulta myös ohjaajaksi peruskurssille. Olen saanut meuhkata seuran sosiaalisen median kanavien kanssa vapain käsin. Ilman seuran kannustusta en olisi suorittanut I-tason ohjaaja- ja valmentajakoulutusta. Pohdiskellessani tulevia koulusuunnitelmia sain sitä kautta tukea ja tsemppiä suunnitelmien toteutukseen. On kannustettu, motivoitu, ruoskittu, tsempattu, neuvottu, korjattu, opetettu ja autettu. Olen hyvin kiitollinen. ♥

TFC oli ehdottomasti yksi merkittävimmistä asioista vuonna 2016. Nimenomaan yksi niistä hyvistä asioista, jotka ovat auttaneet rämpimään siinä ajoittain varsin paskaisessakin suossa, jota elämäksiki sopii kutsua. Tässä porukassa saa luottavaisin mielin tähdätä kohti tulevia haasteita ja antaa itsestään niin paljon kuin vaan irti lähtee!

Tänään koeajettiin uusi sali testitreenien merkeissä ja olihan kertakaikkiaan ihanaa muutaman viikon tauon jälkeen päästä jumppaamaan ton porukan kanssa! Siinä punkerolla hiki virtasi ja mieli hihkui riemusta, tätä on kaivattu! Ensi viikolla kausi starttaa täydellä teholla ja saadaan tuoreet potkunyrkkeilyn peruskurssilaiset käsittelyyn. :) Jos siis kiinnostaa tulla kokeilemaan lajia, joka teki liikunnanvihaajasohvaperunasta aktiiviliikkujan, niin vielä ehtii loistavasti mukaan!

Kuva, jonka Jonna Räisänen (@jonnavain) julkaisi

torstai 5. tammikuuta 2017

Anna alkoholistille mahdollisuus hylkäämällä

Mikäs sen mukavampi korkata vuoden 2017 tekstit kuin pyörittelemällä ajatuksia päihderiippuvuudesta. Omalla kohdallani tietysti alkoholismista, mutta kai niitä voidaan muitakin siihen niputtaa. Ajatus lähti rullaamaan, kun luin Reeta Kronerin mielipidekirjoituksen Aamulehden sivuilta.

Koen äärimmäisen mielenkiintoiseksi nimenomaan tuon itse päihderiippuvaisen näkökulman asioihin. Jo hyvän aikaa asiaa omasta vinkkelistäni vatvoneena voisin sanoa jo jokseenkin tietäväni mitä pääpiirteittäin tapahtuu läheisen pääkopassa. Esimerkiksi kuinka sitä jotenkin uskoo ja toivoo voivansa todella raitistaa juovan, takertuu todella epätoivoisesti niihin harvoihin hyviin hetkiin ja ajattelee niiden raittiiden muistojen peittoavan sitä kännissä örveltämistä. Tuntee olevansa tunteeton kusipää, kun haluaisi vaan päästä irti siitä kuviosta eikä jaksaisi enää käyttää kaikkea energiaansa alkoholistin mielenliikkeiden lukemiseen sekä niiden mukaan myötäilyyn ja konfliktien välttelyyn.

Juovan läheinen yrittää mahdollisesti niin hyvällä kuin pahalla saada alkoholistin raitistumaan, uhkailee, kiristää, lupaa ja lahjoo. Hyvässä hengessä käytäväksi keskustelu äityy aina tappeluksi. Asiasta mainitseminen, jopa väärä ilme tai liian syvään hengittäminen on juovalle maailmanloppua enteilevä hyökkäys ja aikomus puuttua juomiseen. Riita. Mutta sitten taas hyvitellään. Tai siis sen mykkäkoulun jälkeen, kunhan vihdoinkin ymmärrät pitää pääsi kiinni. Sitten, kun ei enää tee mieli avata aihetta ja haluaisit vaan kaikin keinoin saada sen sielua puhkovan painostavan hiljaisuuden loppumaan. Sitten, kyllä sitten on kaikki taas hyvin. Vähän hyvitellään. Ehkä jopa raitis päivä tai pari.

Alkoholisti voi pahoin ja läheiset voivat pahoin. Kukaan ei saa aiheesta puhua ja kaikki tietävät sanomattakin, että tämä kuuluu salata ulkopuolisilta. Kaikki yhdessä tuumin. Multa on kysytty monesti, että eikö se ole rakkautta, kun yrittää kaikkensa auttaa eikä hylkää päihderiippuvaista? Jos näin on, niin olen ymmärtänyt rakkauden käsitteenä aivan väärin. Jos rakkaus on sitä, että sitoo itsensä ihmiseen, jonka sairauden myötä sairastut itse, opettelet piilottelemaan, salaamaan, olemaan jatkuvassa hälytystilassa ja lopulta unohdat itsesi kokonaan, niin siinä tapauksessa en tunne rakkautta ollenkaan. Enkä sellaista rakkautta olisi koskaan halunnut oppia tuntemaankaan.

"Toisinaan ihmettelin, miksei poikaystäväni vain jättänyt minua? Miksi läheiset ylipäätään jäävät päihderiippuvaisen rinnalle? Kun rakkautta, empatiaa ja läheisyyttä ei enää ole, yhdistäväksi tekijäksi jää vain sairaus. Toinen on riippuvainen päihteestä, toinen päihderiippuvaisesta."

Sellainen rakkaus teki musta hauraan ja pintakovan. Eikä pintakovaa sellaisella Keravan kovin gangsteri -tavalla, vaan sellaisella, jonka kuori oli muun muassa aurinkoisen iloinen ja loputtoman nauravainen sekä positiivinen - eikä vain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta kukaan päässyt näkemään sen alle. Mullahan oli kaikki hyvin. Kohta iskä raitistuu ja sitten on kaikki hyvin. Ihan kohta. No tänään ei vielä, mutta kohta. Vähän itkettää ja päähän sattuu ja vituttaa. Mutta kohta. Ensi kerralla. Nyt oli viimenen känni. Ahdistaa ihan mielettömästi. Mutta jos nyt tämän riidan myötä. Sellainen rakkaus teki musta myös negatiivisen marttyyrin. Paitsi että opin negatiivisetkin asiat esittämään rohkean selviytyjän naamarin takaa - kyllä mä hei pärjään, ei tässä mitään!

Se ei ole rakkautta. Se on sairaus. Se on sairasta.

"Oman voimattomuuden myöntäminen ja vastuun rajojen näkeminen on välttämätöntä sekä päihderiippuvaisen että läheisen toipumisen kannalta. Päihderiippuvaista ei voi rakastaa raittiiksi, mutta hänet voi hyysätä hautaan. Siinä samalla myös läheinen voi kuolla."

Ihan viime aikoina olen kylläkin oppinut hieman erilaista rakkautta. Se on sellaista, joka palvelee kohdettaan parhaalla mahdollisella tavalla. On armollinen, hyvä, antaa anteeksi ja saa elämän tuntumaan todella elämisen arvoiselta ihan uudella tavalla. Antaa lempeästi olla heikko ja hauras, hyväksyy avuntarpeen ja yrittää opettaa luottamaan ihmisiin. Ihan erityisesti yrittää opettaa luottamaan itseensä.
Se on rakkauden tärkein muoto - rakastaa itseään.

Vuosi 2016 oli raskas ja kuten sanottua, aikalailla paska. Mutta se viimeistään liki kuudentoista vuoden räpistelyn jälkeen opetti, että nyt on todella aika asettaa arvojärjestyksessä itsensä sinne ykkössijalle. Eikä elämä ole vielä koskaan tuntunut näin hyvältä. Stressi, pelko ja viha ovat poissa tai ainakin niin siedettävällä tasolla, etten enää tiedosta niiden läsnäoloa, kun ennen jouduin päivittäin työstämään niitä esimerkiksi saadakseni nukutuksi. Näköjään myös läheisriippuvaisen on käytävä kunnolla pohjalla halutakseen ihan toden teolla takaisin pintaan. Kun vuosi vaihtui uudenvuodenyönä ja taivas räjähti loistamaan raketeista, myönnän purskahtaneeni itkuun. Sellaiseen helpottuneeseen, joka vuodatti pois viimesetkin rippeet koko siitä tuskan laajasta kirjosta. Taisin äitille laittaa viestin: "Mä selvisin hengissä" johon äiti vastasi sydänhymiöllä. Siinä lienee riittävästi koostetta edeltävästä vuodesta. Vuodenvaihteessa oli tällä kertaa ihan erityistä symboliikkaa.



Hylkäämällä annat päihderiippuvaiselle mahdollisuuden toipua. Valtaosin kaikki muu on pelkkää löysässä hirressä kiikuttelua, kunnes jonkun alta se penkki potkaistaan. Ennemmin ja myöhemmin niin käy kuitenkin. Hylkäämällä annat ihan ensisijaisesti myös itsellesi mahdollisuuden toipua ja elää. Päihderiippuvainen ei välttämättä päädy itseään pelastamaan, mutta sen takia ei pitäisi viedä yhtään sen useampaa henkeä tai mielenterveyttä.

"Läheisten ymmärtäessä, että jokainen voi toipua vain itsensä takia, he huomaavat olevansa voimattomia niin päihderiippuvaisen päihteiden käytön kuin raitistumisenkin suhteen. He voivat ottaa vastuun ainoastaan omasta hyvinvoinnistaan ja päästää päihderiippuvaisesta irti. Se ei tarkoita sitä, että välittäminen loppuisi. Päinvastoin. Irti päästäminen on ennen kaikkea itsensä ja toisen rakastamista, mahdottomasta luopumista ja mahdollisuuden antamista."

Rakkautta ei ole sitoa itseään toisen sairauteen.
Rakkautta on antaa itselleen mahdollisuus.
Rakkautta on antaa päihderiippuvaiselle mahdollisuus vaipua niin jumalattoman syvälle pohjaan, että tulee vihdoinkin aika tehdä ratkaisuja täysin omasta tahdostaan. Valitettavan usein vasta turpa pohjamudissa tehdään päätöksiä, eikä sitä pohjaa koskaan saavuteta, jos siinä on edes se yksi jonka kanssa edes vaikka riidellä ja jolle selitellä.

Vuosikaudet olen  saanut itse seurata lähietäisyydeltä kuinka alkoholismi ja läheisriippuvuus kietoutuvat toisiinsa. Kuinka niiden yhteiselosta tulee tärkeämpää kuin yhtään mikään muu koko maailmassa. Siihen ei tarvita muuta, niin saumaton yhteistyö ei katkea vaikka jokainen ihminen ympäriltä katoaisi. Kaksi toisiaan kipeästi tarvitsevaa sairautta ovat kuolettava yhdistelmä, siinä samassa löysässä hirressä heijaamista, kunnes toisen alta se tuoli potkaistaan. Sen jälkeen saman narun jatkoksi korvaamaan etsitään uusi.

Tee vihdoinkin päihderiippuvaiselle ja itsellesi palvelus - hylkää.

Puhuminen on tärkeää. Oikealle, tunteet vastaanottavalle, kohteelle puhuminen on äärimmäisen tärkeää. Asioiden vatvominen alusta alkaen niin monta kertaa, että se arkipäiväistyy. Vaatii se sitten kymmeniä tai satoja kertoja, se on kerrottava ja läpikäytävä niin monta kertaan, että siitä jauhaminen alkaa oikeastaan jo vähän tympimään ja olisi miljoona muutakin paljon mielenkiintoisempaa aihetta ruodittavaksi. Niin monta tuhatta kertaa, että siitä puhuminen ei enää pelota eikä ahdista.

Niin monta miljoonaa kertaa, että voit viihdyttää itseäsi laukomalla huolettomasti jotain aiheeseen liittyvää uusien ihmisten kesken ja seurata vaikeana kiemurtelua, kun he eivät tiedä mitä siihen oikein on sopivaa kommentoida. Ja heittää iloiset yläfemmat aina, kun joukosta löytyy joku, joka ilahtuneena tokaisee esimerkiksi "Ai säkin oot alkoholistin lapsi? Mä oon kanssa!" Niin niitä tabuja rikotaan. Koin itse merkittävän valaistumisen hetken tajutessani alkutalvesta, että elämääni pyöriteelleestä alkoholismista ja omasta sairastumisestani puhuminen on minulle itselleni suunnilleen yhtä mielenkiintoista kuin viimeisen käyttöpäivämääränsä ohittaneen maitopurkin analysointi.

Puhuminen on tärkeää. Asian käsittely on äärimmäisen tärkeää.
Mutta myös aina välillä parasta terapiaa on nauraa, laulaa, huutaa ja tanssia hyvän ystävän kanssa jalat kipeinä aamuun asti. ♥