torstai 5. tammikuuta 2017

Anna alkoholistille mahdollisuus hylkäämällä

Mikäs sen mukavampi korkata vuoden 2017 tekstit kuin pyörittelemällä ajatuksia päihderiippuvuudesta. Omalla kohdallani tietysti alkoholismista, mutta kai niitä voidaan muitakin siihen niputtaa. Ajatus lähti rullaamaan, kun luin Reeta Kronerin mielipidekirjoituksen Aamulehden sivuilta.

Koen äärimmäisen mielenkiintoiseksi nimenomaan tuon itse päihderiippuvaisen näkökulman asioihin. Jo hyvän aikaa asiaa omasta vinkkelistäni vatvoneena voisin sanoa jo jokseenkin tietäväni mitä pääpiirteittäin tapahtuu läheisen pääkopassa. Esimerkiksi kuinka sitä jotenkin uskoo ja toivoo voivansa todella raitistaa juovan, takertuu todella epätoivoisesti niihin harvoihin hyviin hetkiin ja ajattelee niiden raittiiden muistojen peittoavan sitä kännissä örveltämistä. Tuntee olevansa tunteeton kusipää, kun haluaisi vaan päästä irti siitä kuviosta eikä jaksaisi enää käyttää kaikkea energiaansa alkoholistin mielenliikkeiden lukemiseen sekä niiden mukaan myötäilyyn ja konfliktien välttelyyn.

Juovan läheinen yrittää mahdollisesti niin hyvällä kuin pahalla saada alkoholistin raitistumaan, uhkailee, kiristää, lupaa ja lahjoo. Hyvässä hengessä käytäväksi keskustelu äityy aina tappeluksi. Asiasta mainitseminen, jopa väärä ilme tai liian syvään hengittäminen on juovalle maailmanloppua enteilevä hyökkäys ja aikomus puuttua juomiseen. Riita. Mutta sitten taas hyvitellään. Tai siis sen mykkäkoulun jälkeen, kunhan vihdoinkin ymmärrät pitää pääsi kiinni. Sitten, kun ei enää tee mieli avata aihetta ja haluaisit vaan kaikin keinoin saada sen sielua puhkovan painostavan hiljaisuuden loppumaan. Sitten, kyllä sitten on kaikki taas hyvin. Vähän hyvitellään. Ehkä jopa raitis päivä tai pari.

Alkoholisti voi pahoin ja läheiset voivat pahoin. Kukaan ei saa aiheesta puhua ja kaikki tietävät sanomattakin, että tämä kuuluu salata ulkopuolisilta. Kaikki yhdessä tuumin. Multa on kysytty monesti, että eikö se ole rakkautta, kun yrittää kaikkensa auttaa eikä hylkää päihderiippuvaista? Jos näin on, niin olen ymmärtänyt rakkauden käsitteenä aivan väärin. Jos rakkaus on sitä, että sitoo itsensä ihmiseen, jonka sairauden myötä sairastut itse, opettelet piilottelemaan, salaamaan, olemaan jatkuvassa hälytystilassa ja lopulta unohdat itsesi kokonaan, niin siinä tapauksessa en tunne rakkautta ollenkaan. Enkä sellaista rakkautta olisi koskaan halunnut oppia tuntemaankaan.

"Toisinaan ihmettelin, miksei poikaystäväni vain jättänyt minua? Miksi läheiset ylipäätään jäävät päihderiippuvaisen rinnalle? Kun rakkautta, empatiaa ja läheisyyttä ei enää ole, yhdistäväksi tekijäksi jää vain sairaus. Toinen on riippuvainen päihteestä, toinen päihderiippuvaisesta."

Sellainen rakkaus teki musta hauraan ja pintakovan. Eikä pintakovaa sellaisella Keravan kovin gangsteri -tavalla, vaan sellaisella, jonka kuori oli muun muassa aurinkoisen iloinen ja loputtoman nauravainen sekä positiivinen - eikä vain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta kukaan päässyt näkemään sen alle. Mullahan oli kaikki hyvin. Kohta iskä raitistuu ja sitten on kaikki hyvin. Ihan kohta. No tänään ei vielä, mutta kohta. Vähän itkettää ja päähän sattuu ja vituttaa. Mutta kohta. Ensi kerralla. Nyt oli viimenen känni. Ahdistaa ihan mielettömästi. Mutta jos nyt tämän riidan myötä. Sellainen rakkaus teki musta myös negatiivisen marttyyrin. Paitsi että opin negatiivisetkin asiat esittämään rohkean selviytyjän naamarin takaa - kyllä mä hei pärjään, ei tässä mitään!

Se ei ole rakkautta. Se on sairaus. Se on sairasta.

"Oman voimattomuuden myöntäminen ja vastuun rajojen näkeminen on välttämätöntä sekä päihderiippuvaisen että läheisen toipumisen kannalta. Päihderiippuvaista ei voi rakastaa raittiiksi, mutta hänet voi hyysätä hautaan. Siinä samalla myös läheinen voi kuolla."

Ihan viime aikoina olen kylläkin oppinut hieman erilaista rakkautta. Se on sellaista, joka palvelee kohdettaan parhaalla mahdollisella tavalla. On armollinen, hyvä, antaa anteeksi ja saa elämän tuntumaan todella elämisen arvoiselta ihan uudella tavalla. Antaa lempeästi olla heikko ja hauras, hyväksyy avuntarpeen ja yrittää opettaa luottamaan ihmisiin. Ihan erityisesti yrittää opettaa luottamaan itseensä.
Se on rakkauden tärkein muoto - rakastaa itseään.

Vuosi 2016 oli raskas ja kuten sanottua, aikalailla paska. Mutta se viimeistään liki kuudentoista vuoden räpistelyn jälkeen opetti, että nyt on todella aika asettaa arvojärjestyksessä itsensä sinne ykkössijalle. Eikä elämä ole vielä koskaan tuntunut näin hyvältä. Stressi, pelko ja viha ovat poissa tai ainakin niin siedettävällä tasolla, etten enää tiedosta niiden läsnäoloa, kun ennen jouduin päivittäin työstämään niitä esimerkiksi saadakseni nukutuksi. Näköjään myös läheisriippuvaisen on käytävä kunnolla pohjalla halutakseen ihan toden teolla takaisin pintaan. Kun vuosi vaihtui uudenvuodenyönä ja taivas räjähti loistamaan raketeista, myönnän purskahtaneeni itkuun. Sellaiseen helpottuneeseen, joka vuodatti pois viimesetkin rippeet koko siitä tuskan laajasta kirjosta. Taisin äitille laittaa viestin: "Mä selvisin hengissä" johon äiti vastasi sydänhymiöllä. Siinä lienee riittävästi koostetta edeltävästä vuodesta. Vuodenvaihteessa oli tällä kertaa ihan erityistä symboliikkaa.



Hylkäämällä annat päihderiippuvaiselle mahdollisuuden toipua. Valtaosin kaikki muu on pelkkää löysässä hirressä kiikuttelua, kunnes jonkun alta se penkki potkaistaan. Ennemmin ja myöhemmin niin käy kuitenkin. Hylkäämällä annat ihan ensisijaisesti myös itsellesi mahdollisuuden toipua ja elää. Päihderiippuvainen ei välttämättä päädy itseään pelastamaan, mutta sen takia ei pitäisi viedä yhtään sen useampaa henkeä tai mielenterveyttä.

"Läheisten ymmärtäessä, että jokainen voi toipua vain itsensä takia, he huomaavat olevansa voimattomia niin päihderiippuvaisen päihteiden käytön kuin raitistumisenkin suhteen. He voivat ottaa vastuun ainoastaan omasta hyvinvoinnistaan ja päästää päihderiippuvaisesta irti. Se ei tarkoita sitä, että välittäminen loppuisi. Päinvastoin. Irti päästäminen on ennen kaikkea itsensä ja toisen rakastamista, mahdottomasta luopumista ja mahdollisuuden antamista."

Rakkautta ei ole sitoa itseään toisen sairauteen.
Rakkautta on antaa itselleen mahdollisuus.
Rakkautta on antaa päihderiippuvaiselle mahdollisuus vaipua niin jumalattoman syvälle pohjaan, että tulee vihdoinkin aika tehdä ratkaisuja täysin omasta tahdostaan. Valitettavan usein vasta turpa pohjamudissa tehdään päätöksiä, eikä sitä pohjaa koskaan saavuteta, jos siinä on edes se yksi jonka kanssa edes vaikka riidellä ja jolle selitellä.

Vuosikaudet olen  saanut itse seurata lähietäisyydeltä kuinka alkoholismi ja läheisriippuvuus kietoutuvat toisiinsa. Kuinka niiden yhteiselosta tulee tärkeämpää kuin yhtään mikään muu koko maailmassa. Siihen ei tarvita muuta, niin saumaton yhteistyö ei katkea vaikka jokainen ihminen ympäriltä katoaisi. Kaksi toisiaan kipeästi tarvitsevaa sairautta ovat kuolettava yhdistelmä, siinä samassa löysässä hirressä heijaamista, kunnes toisen alta se tuoli potkaistaan. Sen jälkeen saman narun jatkoksi korvaamaan etsitään uusi.

Tee vihdoinkin päihderiippuvaiselle ja itsellesi palvelus - hylkää.

Puhuminen on tärkeää. Oikealle, tunteet vastaanottavalle, kohteelle puhuminen on äärimmäisen tärkeää. Asioiden vatvominen alusta alkaen niin monta kertaa, että se arkipäiväistyy. Vaatii se sitten kymmeniä tai satoja kertoja, se on kerrottava ja läpikäytävä niin monta kertaan, että siitä jauhaminen alkaa oikeastaan jo vähän tympimään ja olisi miljoona muutakin paljon mielenkiintoisempaa aihetta ruodittavaksi. Niin monta tuhatta kertaa, että siitä puhuminen ei enää pelota eikä ahdista.

Niin monta miljoonaa kertaa, että voit viihdyttää itseäsi laukomalla huolettomasti jotain aiheeseen liittyvää uusien ihmisten kesken ja seurata vaikeana kiemurtelua, kun he eivät tiedä mitä siihen oikein on sopivaa kommentoida. Ja heittää iloiset yläfemmat aina, kun joukosta löytyy joku, joka ilahtuneena tokaisee esimerkiksi "Ai säkin oot alkoholistin lapsi? Mä oon kanssa!" Niin niitä tabuja rikotaan. Koin itse merkittävän valaistumisen hetken tajutessani alkutalvesta, että elämääni pyöriteelleestä alkoholismista ja omasta sairastumisestani puhuminen on minulle itselleni suunnilleen yhtä mielenkiintoista kuin viimeisen käyttöpäivämääränsä ohittaneen maitopurkin analysointi.

Puhuminen on tärkeää. Asian käsittely on äärimmäisen tärkeää.
Mutta myös aina välillä parasta terapiaa on nauraa, laulaa, huutaa ja tanssia hyvän ystävän kanssa jalat kipeinä aamuun asti. ♥

1 kommentti: