keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Uskallus rakastaa tätä hetkeä, rohkeutta pysähtyä

Selailin tossa, että noin vuosi sitten olen Nyrkkisankari -kirjan innoittamana lähtenyt tosissaan perehtymään niihin vuorokauden tyhjien hetkien pelkoihin ja vuodattanut sitä ajatusvirtaa blogiin. Eilen illalla luin ton oman tekstini uudelleen ja jälleen kerran ilahduin, että olen kirjoittanut asioita talteen.

Sain sieltä taas meinaan kontrastia tähän päivään. Vuosi sitten olen ymmärtänyt, että
  • A. Juoksen omaa päätäni karkuun
  • B. Niin ei voi jatkua
Nyt huomaan, että se ahdistus on poissa. Se omien ajatusten kohtaamisen pelko, joka on pakottanut pysymään koko ajan liikkeessä. Töitä, treeniä, lenkkiä, telkkaria, puhelinta, läppäriä, siivoamista, syömishäiriökohtauksia, mitä tahansa, kunhan ei tarvitse olla hiljaisuudessa ja nimenomaan ihan vaan olla. Olen valvonut telkkarin tai läppärin kanssa niin pitkään, että nukahdan sammuttamatta telkkaria tai kuolaten näppäimistölle. Ilman lamaannuttavaa väsymystä sängyssä makaaminen keskellä pimeää hiljaisuutta oli sietämätöntä.

 Ja nyt rakastan niitä hetkiä ja yritän saada edes pienen sellaisen hetken jokaiseen päivään. Rakastan ihan mielettömästi sitä, kun tulee kotiin ja sammuttaa koiria varten päällä olleen radion, keittää ehkä kupillisen teetä, riisuu päivävaatteet ja koirankarvaisessa kylpytakissa rojahtaa sohvalle. Siitä on tullut koirillekin rutiini, sillä ne siirtyvät välittömästi hengailemaan sohvan tienoille, kun tulen kotiin ja jokaiselle on oma paikkansa siinä kuviossa. Vanhin koirista menee jalkopäähän, nuorin kainaloon ja keskimmäinen survoo itsensä vatsan ja rinnan päälle. Ne eivät härvää, yritä leikkiä, ei mitään. Asettuvat vain paikoilleen ja ovat rennosti. Eivät välttämättä nuku, mutta säteilevät ihanan rauhoittavaa energiaa.

Keskityn itse vain hengittämään. Kuuntelemaan hiljaisuutta, joka ei enää ole uhkaava ja painostava. Se on rauhoittavaa ja rentouttavaa. Syvillä uloshengityksillä puhallan mahdollista päivän aikana kertynyttä stressiä pois ja pitkillä sisäänhengityksillä täytän sisintä levollisuudella. Tavallaan visualisoin hengityksen. Lämmin uloshengitysilma on tummaa ja raskasta, kun tuore keuhkoihin vedettävä ilma kirkasta ja raikasta. Vuosi sitten jouduin pakottamaan itseni käyttäytymään näin. Nyt se tuntuu luontevalta, aivan ihanalta ja se on päivän parhaita asioita.

Vaikka elänkin sinkkuna eikä ole esimerkiksi perhe-elämää tuomassa hulinaa arkeen, niin kutsun tätä silti omaksi ajakseni. Tiedän, että kohta mennään taas. Koirien kanssa ulos, treeneihin, töihin, johonkin sosiaaliseen tilanteeseen, mihin tahansa. Joinain päivinä se oma hetki voi olla kymmenen minuuttia, jonain päivänä kolme tuntia. On se hetki miten lyhyt tahansa, niin nyt osaan nauttia siitä. Todella rentoutua ja antaa kehon ja mielen päästää hetkeksi irti.

Sitä on vaikea kuvailla miten suunnattoman onnelliseksi tekee tajuta se, että ei pelkää enää olla kahdestaan oman ajatusmaailmansa kanssa. Ne päässä vaanineet hirviöt on kiedottu vaaleanpunaiseen pumpuliin ja aseteltu pupunkorvat päähän, niistä on tullut semmosia pikkusen hassun näköisiä rumia peikkoja, jotka eivät ole olleet elämän parasta antia, mutta niiden kanssa pystyy elämään sulassa sovussa ja hyväksymään ne. Ne ajatukset eivät enää vaani pimeiden kulmien takana valmiina hyökkäämään kimppuun hiljaisella hetkellä vaan ne on halauksin ja kyynelin tuotu päivänvaloon, jolloin se niiden pelottava uhka on tehty tehottomaksi.

Tiedän, että tää meni taas ihan huuhaa-hommiksi ja korkealentoiseksi höpinäksi, mutta siltä se tuntuu. Sen tajuaminen on vapauttavaa, melkein jopa liikuttavaa, kun taas ymmärtää, miten pitkälle on tultu. Nyt on taas se tunne, että saan treenata, saan lenkkeillä, saan harrastaa, saan tehdä. Enää ei ole pakko. Ja mikä tärkeintä, olen antanut itselleni täyden luvan tuhlata aikaa, viettää vaikka kokonaisen päivän saamatta aikaan yhtään mitään hyödyllistä. Katsoa sohvalta kun aurinko nousee ja maata samassa paikassa, kun samainen aurinko kipaisee untenmaille.

Vaati ihan mielipuolisen määrän uskallusta tehdä se työ, että on päästy näinkin isoja harppauksia kohti parempaa henkistä hyvinvointia. Se vaatii sitä jatkossakin, koska sitä on koko ajan enemmän ja enemmän tietoisempi omista tuntemuksistaa ja tunnemaailmastaan. Nämä pakahduttavat ymmärryksen hetket ajavat eteenpäin, koska se oman pääkopan hyvinvoinnin eteen tehtävä työ palkitsee ihan käsittämättömällä tavalla.

Ja taas kerran voin sanoa olevani enemmän minä, kuin koskaan ennen. ♥







P.S. Jo läskiblogin alkuaikoina eräänlainen motto oli "tavoitteena tasapaino", silloin 3,5 vuotta sitten se tarkoitti varsin eri asiaa, mutta se täsmälleen sama motto kantaa edelleen. Merkitys on matkalla vaan ehkä hieman muuttunut, mutta kuvaa pyrkimyksiäni täydellisesti.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Mammanpoika 4v ♥ ja ystävänpäiväsyyllistys

Itsehän en ole järin suuri äitien-, isän- tai ystävänpäivän ystävä. Niiden ihmisten erityiseen
muistamiseen arjessa ei pitäisi tarvita erikseen muistutusta vaan mikä tahansa tiistai tai sunnuntai tai joku niistä muista viikonpäivistä pitäisi pystyä taikomaan enemmän tai vähemmän näyttävästi juuri Sille Tärkeälle Ihmiselle merkittäväksi.

Siihen ei tarvita paskajäykkää virallista juhlapäiväateriaa tai pakollisia kukkapuskia ja suklaarasioita tai vientiä elokuviin. Se voi olla mitä tahansa. Onko koskaan tullut ajateltua miten pitkälle pääsee ihan vaan viestillä tai puhelulla? Jos et ole viikkokausiin puhunut jonkun henkilön kanssa ja satut häntä ajattelemaan, niin kerro se. Ei tarvitse odottaa ystävänpäivää, ei tarvitse odottaa, että ehdit kasvotusten tapaamaan hänet. Laita viesti. Kerro, että se joku on ollut ajatuksissasi, vaikka et olekaan saanut löydettyä aikaa tavata kasvotusten.

Syyllistänkö? Kyllä. Miksi? Koska teen sitä itse aivan liian harvoin. Yritän kunnostautua, koska pienilläkin teoilla on merkitystä. Viime viikolla hiihtolenkin jälkeen laitoin papalle viestin, kun olin hänen mulle ostamista ihan superlämpimistä hiihtomonoista niin iloinen ja kiitollinen. Ja kun sitten kävin mummolassa niin kertoivat viestini aiheuttaneen hilpeyttä. Tai jos en moneen viikkoon (lue: siis melkeen ainakaan kahteen) ole ehtinyt käymään mummolassa niin on ollut tapana laittaa mummolle viesti, koska tiedän ettei mummo viitsi soittaa. Hän on sanonut niin monesti ettei viitsi soittaa, että ei vaan häiritse jos olen töissä ja treeneissä tai jossain. Eikä usko vaikka pyydän soittamaan ihan millon tahansa, vastaan jos pystyn. Viimeks kovien pakkasten aikaan laitoin viestin mummolle tyyliin: "Olen hengissä. On ruokaa ja autossa bensaa. Koirat voi hyvin. On päällä pipo, kaulahuivi, lapaset, toppahousut ja toppatakki." Sekin oli herättänyt hilpeyttä mummolassa. Hyvä niin.

Joten. Kunnostautukaamme ihan erityisesti niiden tärkeiden ihmisten kohdalla, joihin ei esimerkiksi sosiaalisen median kautta tule pidettyä yhteyttä. Jos laitat kerran viikossa viestin jollekin tämmöiselle ihmiselle niin se voi olla jopa 100% enemmän kuin tähän asti ja tehdä sen vastaanottajan päivästä ystävänpäivän koska tahansa.

Meidän taloudessa 14.2. on silti ihan erityinen päivä, koska laumani nuorimmainen jäsen viettää silloin syntymäpäiväänsä ja tänään tuli aikuismaiset 4 vuotta täyteen. Kauko oli pienen kolmen uroksen pentueen lihavin, röyhkein, äänekkäin, kusipäisin ja hirvein pentu. Luonnollisesti rakastuin siihen täysin. Jälleen kerran nöyrä kiitos kasvattajalle, joka uskoi tämän potentiaalisen paskapäähirviön käsiini. Natsivallan alla Kaukosta tuli iloinen, avoin, sosiaalinen, nöyrä ja kiltti iso pieni mammanpoika.

Sillä on loputon miellyttämisenhalu, hirveästi motivaatiota tekemiseen, suuri sydän, yhä edelleen kova ääni ja sen elämäntehtävä on pitää laumanjohtaja tyytyväisenä sekä noukkia kaikki lattialle tippuvat tavarat. Kauko huutaa kurkku suorana agilityssä, tekee totisen tarkkaan tokossa, painii heikompaa kaveria kunnioittaen, nukkuu kerällä muun lauman kanssa samassa kasassa ja pelkää kärpäsiä. Se jaksaa juosta tuntikausia täysillä ja sohvalla käpertyy kainaloon tuhisemaan nenä ihmisen poskea vasten.

Kaako on iso pieni poika varustettuna suurella sydämellä ja ylitsevuotavalla elämänilolla. ♥

Hyvää syntymäpäivää, rakas mammanpoika ♥

torstai 9. helmikuuta 2017

Itku hukassa - Ja kukas helvetti se minä oikein olen?

Onkohan jokaiselle ihmiselle annettu vain tietty määrä itkua ja kyyneleitä? Käytinkö jo kaiken?
Oikeastaan kaikki vähänkin mua tosielämän puolella tunteva tietää naurun olevan aika herkässä. Ja sen lisäksi ihan helvetin äänekäs. Ei semmonen nätti, söpö ja hillitty naisellinen hihitys vaan sellasta ylitsetulvivaa räkättämistä. Mutta.

Olen aina ollut myös varsin herkkä kyynelehtimään - niin hyviä kuin pahoja tuntemuksia. Toki kestän häitä merkittävästi paremmin kuin hautajaisia. Jälkimmäisessä tapahtumassa olen ollut sitten lapsuuden vain kerran, enkä tosiaan ollut se hautajaisseurueen vahvin ja vakaan järkähtämätön sekä tyyni vahva tukipilari. Kuolema tai kuolleet eivät aiheuta mitään musertavaa tynnemyrskyä, mutta nähdä se surijoiden tuska iskee tähän ylijäämäempatian kaatopaikkaan aika kovaa.

On itketty häissä, leffateatterissa, Juha Vuorisen kirjaa lukiessa (mm. Dokumentti osu ja uppos!), monetkin biisit eri elämäntilanteissa ovat raivanneet kyynelpuroja poskille, on liikututtu kyyneliin todella mieluisista lahjoista ja arviolta noin miljoonasta muustakin syystä.

Ja nyt mulla on itku hukassa. Kaksikymmentäviisi vuotta itkua, enkä nyt edes muista koska viimeksi olisin itkenyt. Enkä oikein nyt osaa nähdä onko se hyvä vai huono juttu. Ei lienee yllätys, että vahvasti tunne-elämääni vaikuttanut alkoholismin kanssa sirkustemppuilu on vuosien varrella antanut todella paljon aihetta itkuun. Vielä viime syksynä muistan sellaisia hetkiä, kun purin hammasta selvitäkseni ehjänä kotiin ja lopulta eteisessä murenin niin henkisesti kuin fyysisesti miljooniin palasiin.

Enkä enää edes muista mitä se on. Itkeä niin, että kaikkialle sattuu. Niin, että ei saa henkeä ja sillä hetkellä tuska tuntuu hallitsevan koko maailmaa. Kun ei pysty muuta kuin istumaan tai makaamaan täysin voimattomana. Enkä valitettavasti myöskään muista sitä kuinka sitten helpottaa. Kuinka edes hetkeksi tulee kevyt ja hyvällä tavalla tyhjä olo. Vapauttavampia on olleet esimerkiksi puhelut äitin kanssa, kun ensin on itkenyt itsensä tyhjäksi ja itku muuttuu kulloinkin raastaneen aiheen mustalla huumorilla sävyttämisen kautta hysteeriseksi nauruksi etkä lopulta edes tiedä onko se enemmän itkua vai naurua. Sen jälkeen sattuu päähän ja mahaan, mutta sitten on hyvä olla.

Tietysti on hyvä asia huomata, että se ison osan elämää hallinut todella suuren tuskan aiheuttaja on poissa. Vaikka niin mielessäni kuin ääneenkin vääntelen aihetta mistä vinkkelistä tahansa niin en saa sitä tuntumaan pahalta. Alkoholismi on arkipäiväistetty onnistuneesti. Joskus se nimenomaisen henkilön todellisen persoonan ajattelu saattaa tuntua haikealta, mutta ei enää pahalla tavalla. Vaikka miten yritän, niin asiat ja ajatukset siihen liittyen eivät satuta.

Mutta tiedostin uuden ongelman. Kohtasin energioista höpisevän huuhaa-ihmisen (elämäni aikana jo toisen sellaisen, onneksi ♥), joka kehtasi vihjata alaselkäkipujeni johtuvan mielen ongelmista. Pitkään olen kyllä ollut tietoinen psyykkisten ja fyysisten ongelmien yhteydestä toisiinsa, mutta noin omalle kohdalle tuotuna se ei ollutkaan niin itsestäänselvää. Yllätyin omasta reaktiostani, kun hän kyseli päässäni olevista negatiivisista ajatuksista, kuten peloista, ahdistuksesta, stressistä, sillä avoimen pohdiskelun sijaan mua alko oikeastaan jopa vituttamaan. Pusersin tuntemukseni vielä vähän syvemmälle piiloon ja henkisesti tämän henkilön hieman yli vaikuttavan pituisen käsivarteni mitan päähän kauemmaksi. Että saatanaako siinä utelet, ei kuulu sulle.

Vaikka ne tuntemukset eivät muille kuuluisikaan, niin mulle niiden kuitenkin pitäisi kuulua. En vain osaa tunnistaa niitä. Kymmenvuotiaasta asti olen asettanut liian usein ja liian vahvasti niin monen muun ihmiset mielenliikkeitä omieni edelle, etten sen suurimman mörön kadottua enää tunnista niitä jäljelle jääneitä lainkaan. En osaa eritellä saati käsitellä ihan normaalin elämän murheita. Mitä enemmän tämä huuhaa-kaveri laukoi napakymppejä arvailuillaan rahahuolien, uuden työn oppimisen tuoman stressin ja erilaisten pelkojen suhteen, sitä enemmän pakenin oman hauraan muurini taakse. En ole ehkä ikinä niin raivolla pakottanut itseäni olemaan itkemättä. Valitettavasti onnistuin.

Koska esitettiin myös kysymys siitä, milloin olen viimeksi itkenyt. Enkä osannut vastata. En hänelle enkä vieläkään edes itselleni. On vähän sellainen fiilis, että eihän mulla ole tässä syytä. Nythän on kaikki hyvin ja elämä hymyilee. Vaikka kai se elämä hymyilee silti, vaikka toisinaan vähän myös itkeä tirauttaisi. Aina välillä tuntuu siltä, että ajatus on aivan jumissa, rintaa puristaa ja on vaikea hengittää, tavallaan itkettäisi, mutta ei sitä sitten koskaan näy. Tuntuu kummalliselta sanoa, että olisi kiva pitkästä aikaa itkeä, mutta sillä saisi vähän puhdistettua sitä omaa henkilökohtaista ilmaa. Ei nyt tarvitsisi edes sellaista maailmanlopun romahdusitkua, mutta jos nyt pikkusen saisi venttiilejä avattua.

Tein hirveästi pääni kanssa töitä päästäkseni tähän pisteeseen, suuresta henkisestä pahasta eroon, ja nyt piti kaiken olla hyvin. Alan hiljalleen tajuamaan kuinka saatanallinen savotta tässä oikeastaan onkaan henkisen hyvinvoinnin parantamiseksi vielä edessä.

Vuosikausia käytin ihan mielipuolisen määrän energiaa ja voimavaroja kaikkiin muihin liittyvään kimpoiluun. Nyt lienee aika käyttää vähintäänkin yhtä paljon aikaa oman henkisen hyvinvointini eteen. Opetella, että kukas helvetti se minä oikein olen. Siinä riittänee työmaata sitten ainakin taas seuraavan viidentoista vuoden ajalle.

Koska nyt mulla on pahasti omien ajatusten sekä tuntemuksien kohtaaminen ja sen lisäksi myös itku todella hukassa.


"Huuto vavisuttaa taloa
kuiskaus kaataa sen
Ja minä vaikenen
kokonaisia kaupunkeja maan tasalle"

-Tommy Tabermann

perjantai 3. helmikuuta 2017

Ystävämme Kriisi ♥

Virtahepo Olohuoneessa oli teoksena mulle varsin työlästä luettavaa. Jouduin alottamaan sen monen monta kertaa ennen kuin kahlattua sen kannesta kanteen ensimmäisen kerran. Sitten jouduin rämpimään sen kannesta kanteen muutaman kerran lisää, että tajusin siitä mitään. Sittemmin olen suositellut sitä aikalailla kaikille. Ihan jokaiselle.

Kirjan nimi selittyy kirjaa lukiessa. Se on vertauskuva esimerkiksi alkoholismille, sillä elämä sen kanssa on kuin siinä omassa olohuoneessa eläisi virtahepo, jonka olemassaolon yrität salata kaikilta muilta. Nähdään hirvittävästi vaivaa ja käytetään uuvuttava määrä energiaa jonkun sellaisen ilmiön piilotteluun, jonka kaikesta kimpoilusta huolimatta hirvittävän moni tiedostaa. Se nähdään, se aistitaan ja sen olemassaolo havaitaan, mutta jostain syystä tiedostetaan, että siitä ei saa puhua. Ei mainita, ei kysytä. Huomataan, että tämän piilotteluun ja kulissileikin eteen nähdään aivan järkyttävästi vaivaa. Ollaan siis hiljaa. Kaikki.

Kyseisen kirjan takana on Tommy Hellsten, jolta on ollut ilo poimia kaikenlaisia oljenkorsia elämän solmujen aukomiseen. Yksi valaisevimmista on ollut oppi kriiseistä. Sellainen pelastaa ihmisen, sillä hyvin todennäköisesti mikään asia ei elämässä ratkaisevasti muutu, jos paha olo on aina vain siedettävällä tasolla. Ja näin jälkikäteen omaa elämää taaksepäin tarkastellessa se siedettävä taso voi olla todella merkittävä kasa paskaa niskassa. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Vuodesta toiseen.

Sattuu, ahdistaa, itkettää, pelottaa. Väsyttää. Surettaa. Vituttaa. Suututtaa. Pieni häivähdys aurinkoa ja taas täysimittainen pyörremyrsky aivan kohdalle. Melkein sietämätöntä, mutta ei sitten kuitenkaan, vielä jaksaa. On toivoa. Kyllä tämä tästä. Vaikka se "kyllä tämä tästä" on kestänyt jo vuosia. Sitä voi kuvailla niin löysässä hirressä kiikkumiseksi kuin kellumiseksi ihan siinä pinnan tuntumassa - melkeen saat happea, mutta et ehkä sitten kuitenkaan riittävästi.

Sitten tulee kriisi.

Se on jotain, joka vihdoinkin lyö riittävän maihin. Musertaa niin totaalisesti, ettei enää saa happea. Ei lainkaan. Sillä hetkellä sitä ei tajua, mutta jonain päivänä ne on niitä hetkiä, joista saa olla todella kiitollinen. Kriisi antaa mahdollisuuden tehdä valintoja, se suorastaan ajaa ja pakottaa tekemään muutoksia, kun tajuaa, että on täysi mahdottomuus jatkaa elämää enää samalla tavalla.

Omalla kohdallani kriisit on ajaneet mm. teininä muuttamaan pois isäni luota, menemään Al-Anoniin, eroamaan, vaihtamaan työpaikkaa, perehtymään mielenhallintaan, rakastamaan itseäni ja antamaan anteeksi oman itseni tähden. Kriisin ollessa päällä olotila on niin sietämätön, että elämä tuntuu pelkältä laavassa ja paskassa ryömimiseltä. Jälkikäteen tulee kiitollisuus. "Ilman tätä tapahtumaa eläisin vieläkin siinä tilanteessa."

On niin paljon sellaista, johon en nykyisen tiedon, kokemuksen ja elämäntilanteen valossa palaisi mistään hinnasta. Nyt on ilo huomata, että kaikesta räpiköinnistä huolimatta kuitenkin olen aina mennyt eteenpäin. Jokainen muutos on ollut askel kohti parempaa - joskus toki muutaman mutkan kautta, mutta lopulta kuitenkin.

Kriisiä voi halata mielessään jälkikäteen, juuri sillä hetkellä sitä ei osaa tehdä eikä arvostaa.
Onnekkaita ovat he, jotka kokevat kriisin.