torstai 9. helmikuuta 2017

Itku hukassa - Ja kukas helvetti se minä oikein olen?

Onkohan jokaiselle ihmiselle annettu vain tietty määrä itkua ja kyyneleitä? Käytinkö jo kaiken?
Oikeastaan kaikki vähänkin mua tosielämän puolella tunteva tietää naurun olevan aika herkässä. Ja sen lisäksi ihan helvetin äänekäs. Ei semmonen nätti, söpö ja hillitty naisellinen hihitys vaan sellasta ylitsetulvivaa räkättämistä. Mutta.

Olen aina ollut myös varsin herkkä kyynelehtimään - niin hyviä kuin pahoja tuntemuksia. Toki kestän häitä merkittävästi paremmin kuin hautajaisia. Jälkimmäisessä tapahtumassa olen ollut sitten lapsuuden vain kerran, enkä tosiaan ollut se hautajaisseurueen vahvin ja vakaan järkähtämätön sekä tyyni vahva tukipilari. Kuolema tai kuolleet eivät aiheuta mitään musertavaa tynnemyrskyä, mutta nähdä se surijoiden tuska iskee tähän ylijäämäempatian kaatopaikkaan aika kovaa.

On itketty häissä, leffateatterissa, Juha Vuorisen kirjaa lukiessa (mm. Dokumentti osu ja uppos!), monetkin biisit eri elämäntilanteissa ovat raivanneet kyynelpuroja poskille, on liikututtu kyyneliin todella mieluisista lahjoista ja arviolta noin miljoonasta muustakin syystä.

Ja nyt mulla on itku hukassa. Kaksikymmentäviisi vuotta itkua, enkä nyt edes muista koska viimeksi olisin itkenyt. Enkä oikein nyt osaa nähdä onko se hyvä vai huono juttu. Ei lienee yllätys, että vahvasti tunne-elämääni vaikuttanut alkoholismin kanssa sirkustemppuilu on vuosien varrella antanut todella paljon aihetta itkuun. Vielä viime syksynä muistan sellaisia hetkiä, kun purin hammasta selvitäkseni ehjänä kotiin ja lopulta eteisessä murenin niin henkisesti kuin fyysisesti miljooniin palasiin.

Enkä enää edes muista mitä se on. Itkeä niin, että kaikkialle sattuu. Niin, että ei saa henkeä ja sillä hetkellä tuska tuntuu hallitsevan koko maailmaa. Kun ei pysty muuta kuin istumaan tai makaamaan täysin voimattomana. Enkä valitettavasti myöskään muista sitä kuinka sitten helpottaa. Kuinka edes hetkeksi tulee kevyt ja hyvällä tavalla tyhjä olo. Vapauttavampia on olleet esimerkiksi puhelut äitin kanssa, kun ensin on itkenyt itsensä tyhjäksi ja itku muuttuu kulloinkin raastaneen aiheen mustalla huumorilla sävyttämisen kautta hysteeriseksi nauruksi etkä lopulta edes tiedä onko se enemmän itkua vai naurua. Sen jälkeen sattuu päähän ja mahaan, mutta sitten on hyvä olla.

Tietysti on hyvä asia huomata, että se ison osan elämää hallinut todella suuren tuskan aiheuttaja on poissa. Vaikka niin mielessäni kuin ääneenkin vääntelen aihetta mistä vinkkelistä tahansa niin en saa sitä tuntumaan pahalta. Alkoholismi on arkipäiväistetty onnistuneesti. Joskus se nimenomaisen henkilön todellisen persoonan ajattelu saattaa tuntua haikealta, mutta ei enää pahalla tavalla. Vaikka miten yritän, niin asiat ja ajatukset siihen liittyen eivät satuta.

Mutta tiedostin uuden ongelman. Kohtasin energioista höpisevän huuhaa-ihmisen (elämäni aikana jo toisen sellaisen, onneksi ♥), joka kehtasi vihjata alaselkäkipujeni johtuvan mielen ongelmista. Pitkään olen kyllä ollut tietoinen psyykkisten ja fyysisten ongelmien yhteydestä toisiinsa, mutta noin omalle kohdalle tuotuna se ei ollutkaan niin itsestäänselvää. Yllätyin omasta reaktiostani, kun hän kyseli päässäni olevista negatiivisista ajatuksista, kuten peloista, ahdistuksesta, stressistä, sillä avoimen pohdiskelun sijaan mua alko oikeastaan jopa vituttamaan. Pusersin tuntemukseni vielä vähän syvemmälle piiloon ja henkisesti tämän henkilön hieman yli vaikuttavan pituisen käsivarteni mitan päähän kauemmaksi. Että saatanaako siinä utelet, ei kuulu sulle.

Vaikka ne tuntemukset eivät muille kuuluisikaan, niin mulle niiden kuitenkin pitäisi kuulua. En vain osaa tunnistaa niitä. Kymmenvuotiaasta asti olen asettanut liian usein ja liian vahvasti niin monen muun ihmiset mielenliikkeitä omieni edelle, etten sen suurimman mörön kadottua enää tunnista niitä jäljelle jääneitä lainkaan. En osaa eritellä saati käsitellä ihan normaalin elämän murheita. Mitä enemmän tämä huuhaa-kaveri laukoi napakymppejä arvailuillaan rahahuolien, uuden työn oppimisen tuoman stressin ja erilaisten pelkojen suhteen, sitä enemmän pakenin oman hauraan muurini taakse. En ole ehkä ikinä niin raivolla pakottanut itseäni olemaan itkemättä. Valitettavasti onnistuin.

Koska esitettiin myös kysymys siitä, milloin olen viimeksi itkenyt. Enkä osannut vastata. En hänelle enkä vieläkään edes itselleni. On vähän sellainen fiilis, että eihän mulla ole tässä syytä. Nythän on kaikki hyvin ja elämä hymyilee. Vaikka kai se elämä hymyilee silti, vaikka toisinaan vähän myös itkeä tirauttaisi. Aina välillä tuntuu siltä, että ajatus on aivan jumissa, rintaa puristaa ja on vaikea hengittää, tavallaan itkettäisi, mutta ei sitä sitten koskaan näy. Tuntuu kummalliselta sanoa, että olisi kiva pitkästä aikaa itkeä, mutta sillä saisi vähän puhdistettua sitä omaa henkilökohtaista ilmaa. Ei nyt tarvitsisi edes sellaista maailmanlopun romahdusitkua, mutta jos nyt pikkusen saisi venttiilejä avattua.

Tein hirveästi pääni kanssa töitä päästäkseni tähän pisteeseen, suuresta henkisestä pahasta eroon, ja nyt piti kaiken olla hyvin. Alan hiljalleen tajuamaan kuinka saatanallinen savotta tässä oikeastaan onkaan henkisen hyvinvoinnin parantamiseksi vielä edessä.

Vuosikausia käytin ihan mielipuolisen määrän energiaa ja voimavaroja kaikkiin muihin liittyvään kimpoiluun. Nyt lienee aika käyttää vähintäänkin yhtä paljon aikaa oman henkisen hyvinvointini eteen. Opetella, että kukas helvetti se minä oikein olen. Siinä riittänee työmaata sitten ainakin taas seuraavan viidentoista vuoden ajalle.

Koska nyt mulla on pahasti omien ajatusten sekä tuntemuksien kohtaaminen ja sen lisäksi myös itku todella hukassa.


"Huuto vavisuttaa taloa
kuiskaus kaataa sen
Ja minä vaikenen
kokonaisia kaupunkeja maan tasalle"

-Tommy Tabermann

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti