keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Uskallus rakastaa tätä hetkeä, rohkeutta pysähtyä

Selailin tossa, että noin vuosi sitten olen Nyrkkisankari -kirjan innoittamana lähtenyt tosissaan perehtymään niihin vuorokauden tyhjien hetkien pelkoihin ja vuodattanut sitä ajatusvirtaa blogiin. Eilen illalla luin ton oman tekstini uudelleen ja jälleen kerran ilahduin, että olen kirjoittanut asioita talteen.

Sain sieltä taas meinaan kontrastia tähän päivään. Vuosi sitten olen ymmärtänyt, että
  • A. Juoksen omaa päätäni karkuun
  • B. Niin ei voi jatkua
Nyt huomaan, että se ahdistus on poissa. Se omien ajatusten kohtaamisen pelko, joka on pakottanut pysymään koko ajan liikkeessä. Töitä, treeniä, lenkkiä, telkkaria, puhelinta, läppäriä, siivoamista, syömishäiriökohtauksia, mitä tahansa, kunhan ei tarvitse olla hiljaisuudessa ja nimenomaan ihan vaan olla. Olen valvonut telkkarin tai läppärin kanssa niin pitkään, että nukahdan sammuttamatta telkkaria tai kuolaten näppäimistölle. Ilman lamaannuttavaa väsymystä sängyssä makaaminen keskellä pimeää hiljaisuutta oli sietämätöntä.

 Ja nyt rakastan niitä hetkiä ja yritän saada edes pienen sellaisen hetken jokaiseen päivään. Rakastan ihan mielettömästi sitä, kun tulee kotiin ja sammuttaa koiria varten päällä olleen radion, keittää ehkä kupillisen teetä, riisuu päivävaatteet ja koirankarvaisessa kylpytakissa rojahtaa sohvalle. Siitä on tullut koirillekin rutiini, sillä ne siirtyvät välittömästi hengailemaan sohvan tienoille, kun tulen kotiin ja jokaiselle on oma paikkansa siinä kuviossa. Vanhin koirista menee jalkopäähän, nuorin kainaloon ja keskimmäinen survoo itsensä vatsan ja rinnan päälle. Ne eivät härvää, yritä leikkiä, ei mitään. Asettuvat vain paikoilleen ja ovat rennosti. Eivät välttämättä nuku, mutta säteilevät ihanan rauhoittavaa energiaa.

Keskityn itse vain hengittämään. Kuuntelemaan hiljaisuutta, joka ei enää ole uhkaava ja painostava. Se on rauhoittavaa ja rentouttavaa. Syvillä uloshengityksillä puhallan mahdollista päivän aikana kertynyttä stressiä pois ja pitkillä sisäänhengityksillä täytän sisintä levollisuudella. Tavallaan visualisoin hengityksen. Lämmin uloshengitysilma on tummaa ja raskasta, kun tuore keuhkoihin vedettävä ilma kirkasta ja raikasta. Vuosi sitten jouduin pakottamaan itseni käyttäytymään näin. Nyt se tuntuu luontevalta, aivan ihanalta ja se on päivän parhaita asioita.

Vaikka elänkin sinkkuna eikä ole esimerkiksi perhe-elämää tuomassa hulinaa arkeen, niin kutsun tätä silti omaksi ajakseni. Tiedän, että kohta mennään taas. Koirien kanssa ulos, treeneihin, töihin, johonkin sosiaaliseen tilanteeseen, mihin tahansa. Joinain päivinä se oma hetki voi olla kymmenen minuuttia, jonain päivänä kolme tuntia. On se hetki miten lyhyt tahansa, niin nyt osaan nauttia siitä. Todella rentoutua ja antaa kehon ja mielen päästää hetkeksi irti.

Sitä on vaikea kuvailla miten suunnattoman onnelliseksi tekee tajuta se, että ei pelkää enää olla kahdestaan oman ajatusmaailmansa kanssa. Ne päässä vaanineet hirviöt on kiedottu vaaleanpunaiseen pumpuliin ja aseteltu pupunkorvat päähän, niistä on tullut semmosia pikkusen hassun näköisiä rumia peikkoja, jotka eivät ole olleet elämän parasta antia, mutta niiden kanssa pystyy elämään sulassa sovussa ja hyväksymään ne. Ne ajatukset eivät enää vaani pimeiden kulmien takana valmiina hyökkäämään kimppuun hiljaisella hetkellä vaan ne on halauksin ja kyynelin tuotu päivänvaloon, jolloin se niiden pelottava uhka on tehty tehottomaksi.

Tiedän, että tää meni taas ihan huuhaa-hommiksi ja korkealentoiseksi höpinäksi, mutta siltä se tuntuu. Sen tajuaminen on vapauttavaa, melkein jopa liikuttavaa, kun taas ymmärtää, miten pitkälle on tultu. Nyt on taas se tunne, että saan treenata, saan lenkkeillä, saan harrastaa, saan tehdä. Enää ei ole pakko. Ja mikä tärkeintä, olen antanut itselleni täyden luvan tuhlata aikaa, viettää vaikka kokonaisen päivän saamatta aikaan yhtään mitään hyödyllistä. Katsoa sohvalta kun aurinko nousee ja maata samassa paikassa, kun samainen aurinko kipaisee untenmaille.

Vaati ihan mielipuolisen määrän uskallusta tehdä se työ, että on päästy näinkin isoja harppauksia kohti parempaa henkistä hyvinvointia. Se vaatii sitä jatkossakin, koska sitä on koko ajan enemmän ja enemmän tietoisempi omista tuntemuksistaa ja tunnemaailmastaan. Nämä pakahduttavat ymmärryksen hetket ajavat eteenpäin, koska se oman pääkopan hyvinvoinnin eteen tehtävä työ palkitsee ihan käsittämättömällä tavalla.

Ja taas kerran voin sanoa olevani enemmän minä, kuin koskaan ennen. ♥







P.S. Jo läskiblogin alkuaikoina eräänlainen motto oli "tavoitteena tasapaino", silloin 3,5 vuotta sitten se tarkoitti varsin eri asiaa, mutta se täsmälleen sama motto kantaa edelleen. Merkitys on matkalla vaan ehkä hieman muuttunut, mutta kuvaa pyrkimyksiäni täydellisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti