perjantai 3. helmikuuta 2017

Ystävämme Kriisi ♥

Virtahepo Olohuoneessa oli teoksena mulle varsin työlästä luettavaa. Jouduin alottamaan sen monen monta kertaa ennen kuin kahlattua sen kannesta kanteen ensimmäisen kerran. Sitten jouduin rämpimään sen kannesta kanteen muutaman kerran lisää, että tajusin siitä mitään. Sittemmin olen suositellut sitä aikalailla kaikille. Ihan jokaiselle.

Kirjan nimi selittyy kirjaa lukiessa. Se on vertauskuva esimerkiksi alkoholismille, sillä elämä sen kanssa on kuin siinä omassa olohuoneessa eläisi virtahepo, jonka olemassaolon yrität salata kaikilta muilta. Nähdään hirvittävästi vaivaa ja käytetään uuvuttava määrä energiaa jonkun sellaisen ilmiön piilotteluun, jonka kaikesta kimpoilusta huolimatta hirvittävän moni tiedostaa. Se nähdään, se aistitaan ja sen olemassaolo havaitaan, mutta jostain syystä tiedostetaan, että siitä ei saa puhua. Ei mainita, ei kysytä. Huomataan, että tämän piilotteluun ja kulissileikin eteen nähdään aivan järkyttävästi vaivaa. Ollaan siis hiljaa. Kaikki.

Kyseisen kirjan takana on Tommy Hellsten, jolta on ollut ilo poimia kaikenlaisia oljenkorsia elämän solmujen aukomiseen. Yksi valaisevimmista on ollut oppi kriiseistä. Sellainen pelastaa ihmisen, sillä hyvin todennäköisesti mikään asia ei elämässä ratkaisevasti muutu, jos paha olo on aina vain siedettävällä tasolla. Ja näin jälkikäteen omaa elämää taaksepäin tarkastellessa se siedettävä taso voi olla todella merkittävä kasa paskaa niskassa. Päivästä toiseen. Viikosta toiseen. Vuodesta toiseen.

Sattuu, ahdistaa, itkettää, pelottaa. Väsyttää. Surettaa. Vituttaa. Suututtaa. Pieni häivähdys aurinkoa ja taas täysimittainen pyörremyrsky aivan kohdalle. Melkein sietämätöntä, mutta ei sitten kuitenkaan, vielä jaksaa. On toivoa. Kyllä tämä tästä. Vaikka se "kyllä tämä tästä" on kestänyt jo vuosia. Sitä voi kuvailla niin löysässä hirressä kiikkumiseksi kuin kellumiseksi ihan siinä pinnan tuntumassa - melkeen saat happea, mutta et ehkä sitten kuitenkaan riittävästi.

Sitten tulee kriisi.

Se on jotain, joka vihdoinkin lyö riittävän maihin. Musertaa niin totaalisesti, ettei enää saa happea. Ei lainkaan. Sillä hetkellä sitä ei tajua, mutta jonain päivänä ne on niitä hetkiä, joista saa olla todella kiitollinen. Kriisi antaa mahdollisuuden tehdä valintoja, se suorastaan ajaa ja pakottaa tekemään muutoksia, kun tajuaa, että on täysi mahdottomuus jatkaa elämää enää samalla tavalla.

Omalla kohdallani kriisit on ajaneet mm. teininä muuttamaan pois isäni luota, menemään Al-Anoniin, eroamaan, vaihtamaan työpaikkaa, perehtymään mielenhallintaan, rakastamaan itseäni ja antamaan anteeksi oman itseni tähden. Kriisin ollessa päällä olotila on niin sietämätön, että elämä tuntuu pelkältä laavassa ja paskassa ryömimiseltä. Jälkikäteen tulee kiitollisuus. "Ilman tätä tapahtumaa eläisin vieläkin siinä tilanteessa."

On niin paljon sellaista, johon en nykyisen tiedon, kokemuksen ja elämäntilanteen valossa palaisi mistään hinnasta. Nyt on ilo huomata, että kaikesta räpiköinnistä huolimatta kuitenkin olen aina mennyt eteenpäin. Jokainen muutos on ollut askel kohti parempaa - joskus toki muutaman mutkan kautta, mutta lopulta kuitenkin.

Kriisiä voi halata mielessään jälkikäteen, juuri sillä hetkellä sitä ei osaa tehdä eikä arvostaa.
Onnekkaita ovat he, jotka kokevat kriisin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti