torstai 30. maaliskuuta 2017

Onko veri todella vettä sakeampaa?

Tämä saattaa tulla monelle yllätyksenä, mutta kyllä, aivan oikein, olen alkoholistin kakara. Ajattelin kertoa, jos nyt vasta kolme miljoonaa kertaa sen mainittuani asia olisi joltain kuitenkin vielä mennyt ohi. Vielä mikä tärkeintä, olen tunnevammaisen perheen sekä lähipiirin kasvatti.

Nyt 26-vuotiaana alan pikkuhiljaa hahmottamaan sitä, että veriside ei tosiaan ole kaikki kaikessa. Varsin nuoresta iästä lähtien on tullut valikoitua ulkopuolelta elämään ihmisiä, jotka antavat enemmän kuin ottavat. En ole kokenut tarvetta nuoleskella suosittujen tyyppien perseitä, haalia isoa "kaveriporukkaa" ja viettää väen väkisin aikaa ihmisten kanssa, joista en mitenkään erityisemmin edes pidä. Piiri kyllä elää koko ajan, mutta tuntuu pienenevän vuosi vuodelta.

Jos en ole tähänkään asti välittänyt pitää matkassa mukana uusia tuttavuuksia, jotka ovat paljastuneet enemmän ottavaksi kuin antavaksi, niin onko sukulaisuussuhde todella välttämätön syy olla tekemisissä? Googletin aiheesta keskusteluita ja sen kummempaa virallista tilastointia tekemättä jäi yleisfiilis, että kyllä, yleisen mielipiteen mukaan veri sitoo. On velvoite seistä perheen ja suvun rinnalla, vaikka mikä perkele tulisi. Ja näin olenkin kyseisen sanonnan aina ymmärtänyt.

Mutta kuten tätä nykyä likimain kaikesta, niin myös tästä rohkenen olla eri mieltä. Vahvasti eri mieltä. Osaan kyllä huomioida tässä kohti myös sen, että esimerkiksi toisenlaisella taustalla tai vaikkapa toisessa kulttuurissa näkisin asiat nykyiseen nähden täysin eri tavalla. Mutta tarjoan silti sen rikkonaisesta taustasta tulevan vinkkelin tähänkin hommaan.

Muun muassa alkoholismin tuoma turvattomuus ja erittäin epävakaat välit äitiini aiheuttivat sen, että pelkäsin muutosta ihan mielettömästi. Kaikki tuntui ajanjakso kerrallaan menevän koko ajan vaan enemmän ja enemmän perseelleen, joten aina uuden sivun kääntäminen elämässä oli mulle vuosikausia kaikkea muuta paitsi jännä seikkailu kohti uutta. Teininä muistan ajatelleeni, että kumpa kaikki vaan pysähtyisi tähän. Että tämän vielä kestäisi, ei enää mitään uutta. Kunnes pakenin isäni juomista äitin luokse ja siellä yhteiselon käytyä sietämättömäksi jouduin muuttamaan omilleni. Ei todella ollut mikään iloinen riemuvoitto se itsenäistyminen. Tulevaisuus näytti pelkästään kaoottiselta kasalta paskaa.

Pelkäsin pysyvien asioiden, kuten ihmisten, menettämistä ja tein kunnon läheisriippuvaisen tavoin mitä tahansa pitääkseni asiat muuttumattomina. Olin toki siinä samalla pikkusen päästäni sekaisin, kärsin ahdistuneisuushäiriökohtauksista, unettomuudesta, ahmimishäiriöstä ja myöhemmin bulimiasta, lamaannuttavista pelkotiloista ja milloin nyt mistäkin, mutta se kaikki oli pientä verrattuna siihen, että pitäisi tehdä elämässä joku muutos. Hankkia apua tai tehdä päätös, joka toisi muutoksen. Se ei ollut vaihtoehto.

Sieltä on tultu pitkä matka. Kohta kolme vuotta olen elänyt niin sanotusti yksin, pikkuisessa vuokrakämpässäni koirieni kanssa. Rakentanut omaa elämää, omaa tulevaisuutta. Nyt vihdoinkin sen uuden sivun kääntäminen on kivaa, hyvällä tavalla jännittävää ja se tuntuu vievän tutkimisen arvoista polkua eteenpäin. En ole riippuvainen tiettyjen ihmisten hyväksynnästä, väleistä tai heidän mielenliikkeistään.

Mutta se on vaatinut muutosta. Se on vaatinut niin saatanasti muutosta, etten todella tiedä hahmotanko sitä kunnolla aina oikein itsekään. Miten käsittämättömän määrän olen työntänyt ihmisiä pois lähipiiristäni täysin piittaamatta siitä onko siihen sotkettu verta mukaan vai ei, itse siitä ringistä poistuneista puhumattakaan. Enkä tosiaan ole niitä itse luotani lähteneitä ole ruinannut takaisin tulemaan. Keskusteluyhteys ja sovinnon mahdollisuus on aina auki, en kanna kaunaa, mutta en väen vängällä yritä taivutella niitä ihmisiä palaamaan. Ottanut riskejä, opetellut luottamaan itseeni ja tekemään töitä oman elämäni eteen. Uskonut siihen, että elämä todella kantaa, vaikka asiat muuttuvat.

Miksi pitäisin lähelläni ihmisiä, joiden kanssa väleissä pysyminen vaatisi kohtuuttomia uhrauksia? Että joutuisin piilottelemaan omia tuntemuksiani? Varomaan sanojani? Myötäilemään ja sopeutumaan asioihin, jotka heikentävät omaa henkistä hyvinvointiani? Vähättelisin ja sivuuttaisin omaa pahaa oloani ihan vain ollakseni suututtamatta toista? Tasan sitä se on ollut valtaosan elämästäni.

Ei enää. Jossain kohti opin hahmottamaan omaa arvoani sen verran, että ymmärsin voivani kieltäytyä semmosesta paskasta, joka jatkuvasti ottaa enemmän kuin ikinä tulee antamaan. Toisia voi loputtomiin syyttää omasta onnettomuudestaan. Asettua uhrin rooliin ja kädet pystyssä lamaantua marttyyriksi, kun näin kurjasti elämä on minulle nyt vaan asettanut. Itsehän olin siinä todella hyvä. Ihan käsittämättömän hyvä. Mutta vasta ymmärrys siitä, että sitä on ihan itse vastuussa omasta onnellisuudstaan, toi vihdoinkin muutosta elämään.

Lähipiirini on pienempi kuin koskaan ennen, se sisältää sukulaisuussuhteita vähemmän kuin koskaan ennen, mutta se ei ole koskaan aikasemmin ollut niin rehellinen, luotettava ja aito kuin nyt. Ihan yhtä lailla matkan varrella varmasti moni on todennut olevansa onnellisempi ilman mua. Enkä ihmettele sitä yhtään.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Tänään näin kuoleman

Näin tänään ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen. Satuin kolaripaikalle juuri, kun pelastuslaitos oli irroittanut kolaroidusta henkilöautosta kuljettajan puolen etuoven. Siinä se oli, muutaman metrin päässä viereisellä kaistalla ja ilman ovea näkymä autoon oli esteetön.

Kuljettaja näytti oikeastaan jopa nukkuvalta. Penkillä istuen, leuka rintaa vasten. Kasvot ja kaula veressä. Muuten tilanne tapahtumapaikalla ei ollut leffatyyliin kaoottinen, enää ei ollut kiire. Poliisi ohjasi liikennettä, palomiehet ja ensihoito valmistelivat ruumiin siirtämistä autosta ja siivosivat täysin tuhoutuneen auton murusia tieltä.

Hetkeä myöhemmin siitä ohi ajaneelta kuulin, että autossa näkyi enää veriset airbagit ja pientareella valkoisen peitteen alla makaava hahmo, jonka vieressä virkavalta valvoi.

Päivän opetuksena sai muistutuksen elämän ja kuoleman välisen polun arvaamattomuudesta. Täytynee yrittää muistaa elää, kun siihen on mahdollisuus.


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Koska miksi tehdä ruokavaliosta helppoa ja mukavaa

Kaukana on ne ajat, kun jaksoin vaahdota ja vängätä ravintoon liittyvistä asioista. Jos joku todella haluaa keskustella, tietää ja on kiinnostunut aiheesta muutenkin kuin "koska näin on sanottu" -tasolla, niin olen aina innokas vääntämään ja oppimaan itsekin uutta.

Siitä johtuen en myöskään jaksa seurata keskusteluja palstoilla. Monissa VHH- ja karppausryhmissä se jutun taso on lähteny aivan räpylästä ja välillä tuijotan niitä suu auki ja tietyllä tavalla jopa ihailen sitä hysteriaa. En yhtään ihmettele, että uudet tulokkaat saavat halvauksen heti kättelyssä kysellessään neuvoja hiilihydraattitietoisen ruokavalion toteuttamiseen. Se neuvonnan määrä ja taso on jotain ihan tolkutonta.

Eniten surettaa ne ihmisparat, jotka rohkeina laittavat tietoja päivän syömisistään. Lynkkaus on aivan taattu. Voin ottaa nyt kohteeksi oman lautaseni ja käydä mielikuvitusleikin, että miltä se ryhmäläisten analyysi siitä olisi:


-Liikaa punaisia kasviksia -> Liikaa hiilareita
-Liikaa cashewpähkinöitä -> Liikaa hiilareita
-Liikaa porkkanaa -> Liikaa hiilareita
-Liian vähän hiilareita.
-Onhan riittävästi kermaa? Että on riittävästi rasvaa?
-Liikaa rasvaa.
-Onhan kerma karrageenitonta?
-Ei pitäis käyttää maitotuotteita.
-Liian pieni annoskoko.
-Liian suuri annoskoko.
-Liikaa kalaa.
-Liian vähän kalaa.
-Makrot?
-Onhan punnittu?
-Eihän ole punnittu?
-Söitkö riittävästi?
-Söitkö liikaa?
-Ei jaksa urheilla ilman riisiä
-Ei jaksa urheilla ilman leipää
-Liikaa kaikkea
-Liian vähän kaikkea

Ja sen semmoista. Tollasta se on, kun tuhansien ihmisten tietäjien ja mukatietäjien sekä tavan vuoksi pätevien viisaat päät lyödään yhteen. Itsehän otin VHH-oppini Antti Heikkilän kirjasta, äitiltä ja opettelin sekä kokeilin itse kehon reaktioita kuunnellen. En koskaan ajautunut sosiaalisen median ryhmien neuvonnan kohteeksi, joten toi sekoilu ei liikuta itseäni suuntaan taikka toiseen. Pidän edelleen sen verran vakaasti kiinni siitä, että jos Tapa1 toimii paremmin ja tuo paremman olon kuin Tapa2, niin jälkimmäiseen siirtyminen vaatii vähän enemmän kuin perustelun "koska virallinen suositus".

Tietyistä raameista pidän silti itsekin kiinni. Omia VHH-ehdottomuuksia on mm:

♥ Viljattomuus. Aina. Täysin. Poislukien itsetuhoiset karkkipäivät.
♥ Rasvojen laatu -> Ei prosessoituja kasvirasvoja.
♥ Ei myöskään vähärasvaisia tuotteita, ne on aina käsiteltyjä. Esim. vähärasvaisissa ruokakermoissa tilalla on mm. tärkkelystä.
♥ Rasvojen riittävä määrä. Kun hiilihydraateista karsitaan niin rasvoja on lisättävä tilalle.
♥ Maito ei ole ruoka- tai mikään muukaan juoma.

Lievempiä ehdottomuuksia:

♥ Mahdollisuuksien mukaan niin tuoretta ja prosessoimatonta, kuin helposti toteuttaen on mahdollista.
♥ Maituotuotteita maltillisesti ja nekin täysirasvaisina ja mahdollisimman vähän käsiteltynä.

Yleisiä:

♥ Riisi, peruna, pasta ja muut täyteaineet korvataan kasviksilla. Mieluiten tuoreilla ja mahdollisimman monipuolisesti.
♥ Tilanteesta ja tavoitteesta riippuen hedelmiä maltillisesti. Tähän vaikuttaa mm. liikunnallisuus ja onko tarkoitus ylläpitää vai pudottaa painoa.
♥ Marjoja, etenkin kotimaisia, sopii käyttää reilusti

Ei punnita, ei lasketa. Opetellaan hallitsemaan ja erityisesti poistamaan stressiä. Opetellaan nukkumaan paremmin. Mahdollisuuksien mukaan liikutaan, ihanteellisinta olisi löytää joku itselle oikeasti mieluinen liikkumismuoto, se kun on terapiaa sekä keholle että mielelle. Oikein hyvä olisi opetella myös kuuntelemaan niitä kehon viestejä.

Ruokavalio voi rajottaa ihan päättömästi mitä tahansa ja miten radikaalisti tahansa, mutta ihminen on kokonaisuus. Pelkkä kaloreiden tai hiilareiden laskeminen yksinään voi tuottaa joo tulosta, mutta kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin metsästyksessä tarvitaan avointa mielenkiintoa oman itsensä tutkailuun monelta kantilta.

♥ Ja semmonen vielä, että jos viikossa ei ole lähtenyt kymmentä kiloa tai paino välillä junnaa, niin vedä henkeä ja keskity olennaiseen. Onko hyvä olo? Hyvä vireystila? Tuntuuko hyvältä? Anna itsellesi aikaa.