torstai 30. maaliskuuta 2017

Onko veri todella vettä sakeampaa?

Tämä saattaa tulla monelle yllätyksenä, mutta kyllä, aivan oikein, olen alkoholistin kakara. Ajattelin kertoa, jos nyt vasta kolme miljoonaa kertaa sen mainittuani asia olisi joltain kuitenkin vielä mennyt ohi. Vielä mikä tärkeintä, olen tunnevammaisen perheen sekä lähipiirin kasvatti.

Nyt 26-vuotiaana alan pikkuhiljaa hahmottamaan sitä, että veriside ei tosiaan ole kaikki kaikessa. Varsin nuoresta iästä lähtien on tullut valikoitua ulkopuolelta elämään ihmisiä, jotka antavat enemmän kuin ottavat. En ole kokenut tarvetta nuoleskella suosittujen tyyppien perseitä, haalia isoa "kaveriporukkaa" ja viettää väen väkisin aikaa ihmisten kanssa, joista en mitenkään erityisemmin edes pidä. Piiri kyllä elää koko ajan, mutta tuntuu pienenevän vuosi vuodelta.

Jos en ole tähänkään asti välittänyt pitää matkassa mukana uusia tuttavuuksia, jotka ovat paljastuneet enemmän ottavaksi kuin antavaksi, niin onko sukulaisuussuhde todella välttämätön syy olla tekemisissä? Googletin aiheesta keskusteluita ja sen kummempaa virallista tilastointia tekemättä jäi yleisfiilis, että kyllä, yleisen mielipiteen mukaan veri sitoo. On velvoite seistä perheen ja suvun rinnalla, vaikka mikä perkele tulisi. Ja näin olenkin kyseisen sanonnan aina ymmärtänyt.

Mutta kuten tätä nykyä likimain kaikesta, niin myös tästä rohkenen olla eri mieltä. Vahvasti eri mieltä. Osaan kyllä huomioida tässä kohti myös sen, että esimerkiksi toisenlaisella taustalla tai vaikkapa toisessa kulttuurissa näkisin asiat nykyiseen nähden täysin eri tavalla. Mutta tarjoan silti sen rikkonaisesta taustasta tulevan vinkkelin tähänkin hommaan.

Muun muassa alkoholismin tuoma turvattomuus ja erittäin epävakaat välit äitiini aiheuttivat sen, että pelkäsin muutosta ihan mielettömästi. Kaikki tuntui ajanjakso kerrallaan menevän koko ajan vaan enemmän ja enemmän perseelleen, joten aina uuden sivun kääntäminen elämässä oli mulle vuosikausia kaikkea muuta paitsi jännä seikkailu kohti uutta. Teininä muistan ajatelleeni, että kumpa kaikki vaan pysähtyisi tähän. Että tämän vielä kestäisi, ei enää mitään uutta. Kunnes pakenin isäni juomista äitin luokse ja siellä yhteiselon käytyä sietämättömäksi jouduin muuttamaan omilleni. Ei todella ollut mikään iloinen riemuvoitto se itsenäistyminen. Tulevaisuus näytti pelkästään kaoottiselta kasalta paskaa.

Pelkäsin pysyvien asioiden, kuten ihmisten, menettämistä ja tein kunnon läheisriippuvaisen tavoin mitä tahansa pitääkseni asiat muuttumattomina. Olin toki siinä samalla pikkusen päästäni sekaisin, kärsin ahdistuneisuushäiriökohtauksista, unettomuudesta, ahmimishäiriöstä ja myöhemmin bulimiasta, lamaannuttavista pelkotiloista ja milloin nyt mistäkin, mutta se kaikki oli pientä verrattuna siihen, että pitäisi tehdä elämässä joku muutos. Hankkia apua tai tehdä päätös, joka toisi muutoksen. Se ei ollut vaihtoehto.

Sieltä on tultu pitkä matka. Kohta kolme vuotta olen elänyt niin sanotusti yksin, pikkuisessa vuokrakämpässäni koirieni kanssa. Rakentanut omaa elämää, omaa tulevaisuutta. Nyt vihdoinkin sen uuden sivun kääntäminen on kivaa, hyvällä tavalla jännittävää ja se tuntuu vievän tutkimisen arvoista polkua eteenpäin. En ole riippuvainen tiettyjen ihmisten hyväksynnästä, väleistä tai heidän mielenliikkeistään.

Mutta se on vaatinut muutosta. Se on vaatinut niin saatanasti muutosta, etten todella tiedä hahmotanko sitä kunnolla aina oikein itsekään. Miten käsittämättömän määrän olen työntänyt ihmisiä pois lähipiiristäni täysin piittaamatta siitä onko siihen sotkettu verta mukaan vai ei, itse siitä ringistä poistuneista puhumattakaan. Enkä tosiaan ole niitä itse luotani lähteneitä ole ruinannut takaisin tulemaan. Keskusteluyhteys ja sovinnon mahdollisuus on aina auki, en kanna kaunaa, mutta en väen vängällä yritä taivutella niitä ihmisiä palaamaan. Ottanut riskejä, opetellut luottamaan itseeni ja tekemään töitä oman elämäni eteen. Uskonut siihen, että elämä todella kantaa, vaikka asiat muuttuvat.

Miksi pitäisin lähelläni ihmisiä, joiden kanssa väleissä pysyminen vaatisi kohtuuttomia uhrauksia? Että joutuisin piilottelemaan omia tuntemuksiani? Varomaan sanojani? Myötäilemään ja sopeutumaan asioihin, jotka heikentävät omaa henkistä hyvinvointiani? Vähättelisin ja sivuuttaisin omaa pahaa oloani ihan vain ollakseni suututtamatta toista? Tasan sitä se on ollut valtaosan elämästäni.

Ei enää. Jossain kohti opin hahmottamaan omaa arvoani sen verran, että ymmärsin voivani kieltäytyä semmosesta paskasta, joka jatkuvasti ottaa enemmän kuin ikinä tulee antamaan. Toisia voi loputtomiin syyttää omasta onnettomuudestaan. Asettua uhrin rooliin ja kädet pystyssä lamaantua marttyyriksi, kun näin kurjasti elämä on minulle nyt vaan asettanut. Itsehän olin siinä todella hyvä. Ihan käsittämättömän hyvä. Mutta vasta ymmärrys siitä, että sitä on ihan itse vastuussa omasta onnellisuudstaan, toi vihdoinkin muutosta elämään.

Lähipiirini on pienempi kuin koskaan ennen, se sisältää sukulaisuussuhteita vähemmän kuin koskaan ennen, mutta se ei ole koskaan aikasemmin ollut niin rehellinen, luotettava ja aito kuin nyt. Ihan yhtä lailla matkan varrella varmasti moni on todennut olevansa onnellisempi ilman mua. Enkä ihmettele sitä yhtään.

2 kommenttia:

  1. Siis ihan uskomatonta miten hyvin peilaat (eikä ole ensimmäinen kerta) meikäläisenkin ajatusmaailmaa. Ja varsinkin tämä postaus osui niin kohdilleen sisällön ja ajankohdan takia. Kiitos. Taas kerran <3
    ps. Omat sukulaiseni jäi kaikki jo vuosia sitten, kun hahmotin että mun ei todellakaan ole pakko koska *sukua*. En ole katunut päätöstäni kertaakaan. Muiden ihmisten suhteen opettelen parhaillaan tervettä itsekyyttä ja luopumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta palautteesta. ♥ Kuten tässä voimme huomata, niin näiden asioiden kanssa ei olla yksin. Onko se sitten häpeä vai mikä kun estää niistä ääneen puhumasta ja joudutaan sen harhaluulon valtaan, että on itse yksin ainoana koko maailmassa, joka käy jotain vastaavaa läpi.

      Olen ihan suunnattoman iloinen puolestasi, että olet uskaltanut tehdä asioita oman hyvinvointisi eteen. Vaikka se ikiaikaisia uskollisuusraameja särkeekin. Ja ei tässä kai kukaan ole koskaan ihmisenä täysin valmis, joten ei muuta kuin paljon opettavaisia erehdyksiä ja rohkeutta sille tutkimusretkelle. :) Kuluttavasta ihmisestä tai asiasta luopuminen on yksi vapauttavimpia hetkiä ikinä. ♥

      Poista