perjantai 14. huhtikuuta 2017

Old Habits Die Hard - Syömishäiriöllä ei ole ON/OFF -kytkintä

Omalla kohdallani syömishäiriöt on pitkällisen itsetutkiskelun myötä jäljitetty tunnepuolen ongelmien aiheuttamaksi. Bulimiakohtauksille huomasin olevan selkeä kaava, joka toistuu aina täsmälleen samalla tavalla.

Alkoholistin lailla jokaiselle syömishäiriökohtaukselle oli jokin laukaiseva tekijä ja käytännössä aina se oli jokin negatiivisen tuntemuksen aiheuttanut asia. En tosiaankaan ole juhlistanut mitään ahmimisella, päinvastoin, onnellisena epäterve ruoanhimo on aina ollut todella kaukana. Tunnevammaisessa perheessä todella vahvasti tunnevammaiseksi kasvaneena olin täysin kykenemätön käsittelemään mitään negatiivista. Lopulta tajusin bulimiakohtauksella järjestäväni riittävän määrän draamaa, jotta se varsinainen käsittelyä vaativa asia jäi unholaan.

Ulkopuolisen on varmasti helppo ajatella, että vittu mikä luuseri, senkus vaan jätät ahmimatta. Olen meinaan itsekin hokenut sitä itselleni, että nyt vaan et mene ja osta sitä kassillista paskaa. Sitten ei tarvitse oksentaa ja voida pahoin sekä henkisesti että fyysisesti seuraavaa kahta päivää. Ruoskiminen ei jostain syystä kuitenkaan toiminut. Kuten on ennenkin tullut kirjoitettua, niin olen kymmeniä kertoja ravannut kaupoissa ja rukoillut, että joku lukisi mun ajatukset ja käskisi lähteä kotiin. Mutta ei kukaan tiennyt. Ei nähnyt eikä kuullut sitä miten kiljuin apua pääni sisällä. Tervehdin kassaa aina yhtä iloisesti ja naureskelin mukana, kun puhelias kassa huolettomasti heitti, että näyttäis olevan herkkupäivä! Niin tosiaan oli. Niin usein, että piti käydä eri kaupoissa.

Kun se perehtyminen omaan pääkoppaan ja tunnemaailman käsittelyyn lähti etenemään niin ymmärsin paremmin sitä kaavaa. Aloin tunnistamaan niitä oireita, hetkiä ja tuntemuksia, joiden tiesin johtavan katastrofiin. Oli saatanallisen työn takana oppia ottamaan siinä kohti puhelin käteen ja soittaa, tottakai, äitille. En tietenkään osannut ilmaista asiaa tyyliin "pakko puhua etten kohta ahmi ja yrjöä", mutta sain puhua siitä mikä mieltä painaa. Jos puheluun ei vastattu niin tilanne hyvin usein oli menetetty, mutta ne erävoitot veivät silti asiaa eteenpäin. Yksi todella suuri edistymisestä kertova tilanne oli puhelimessa äitin kanssa, kun mamin varsin painostava tapa kaivella musta esiin niitä asioita, joista en ole pystynyt puhumaan ääneen, alkoi ahdistamaan. Tajusin sillä hetkellä, että normaalisti löisin luurin korvaan ja kieltäytyisin puhumasta koko asiasta ja keksin jo päässäni syytöksiä äitiä kohtaan, jotta saisin tilanteen eskaloitumisen käännettyä jotenkin hänen syykseen. Sen sijaan sain ääneen sanottua, että nyt sit vittu ahistaa ja tulee huono fiilis, alkaa defenssit nousemaan pintaan enkä pysty olemaan keskustelussa läsnä. Se oli hieno hetki. Ei kuulosta kummoiselta, mutta kaikkea ikävää koko elämänsä pakoon juosseelta se oli paljon. Keskustelu pysähtyi siihen ja jatkui vasta, kun se itse tunne oli puhuttu pois.

Olisi hienoa, että tämmönen vahingollinen toimintamalli vaan ottaisi ja katoaisi. Että jes, nyt mä osaan käsitellä tunnemaailmaani, ongelmat ovat kaikonneet! Sitä on kestänyt niin kauan. Lohtusyömistä, ilosyömistä, ahmimista, bulimiakohtauksia. Bulimia-tekstissä joku rohkea anonyymisti kommentoi, että syy ei ole missään muussa kuin mun neuroottisessa VHH-ruokavaliossa. Jännä sinänsä, että olen jo kakarana tiennyt yli parikymppisenä päätyväni VHH-ruokavaliolle ja oireillut sitä pienestä pitäen. Fiksu lapsi. Lääketieteellinen ihme suorastaan.

Koko ajan tajuan enemmän ja enemmän siitä vahingosta, jota on lapsesta asti joutunut sietämään. Miten kohtaan jatkuvasti tilanteita ja tuntemuksia, joiden työstäminen on vaikeeta. Stressi, rahahuolet, väsymys, epäonnistumiset, ihmissuhdeongelmat ja kaikki vastaava aiheuttaa sen, että ensimmäisenä ajatus vetää kauppaan. Se tulee täysin tiedostamatta ja surullisen vahvasti selkärangasta. Niin pitkään ahmimiskohtaus oli tehokas malli siirtää ikävien tuntemuksien käsittelyä tuonnemmaksi. Ostoskoria täyttäessä, ahmiessa, oksentaessa ja kaiken sen jälkeen voi keskittyä itsensä henkiseen ruoskimiseen. Siihen, millanen saatanan epäonnistuja sitä onkaan. Tehdä suuria lupauksia paremmasta huomisesta ja miten tämä oli nyt se viimeinen kohtaus. Se on hetki, kun ei tarvitse ajatella sitä alkuperäista laukaisevaa tekijää lainkaan. Se toimii. Aivan liian hyvin.

Olen käyttänyt pakenemiseen myös liikuntaa ja lohduttautunut shoppailulla. Ei yhtään sen parempi vaihtoehto. Mikään pakeneminen ei ole, se ei koskaan ratkaise mitään.

Nyt sen ajatuksen putkahtaessa päähän joudun ihan tosissaan tutkailemaan sitä ja kysymään hyvin suoraan, että haluanko todella nyt ahmia ja oksentaa, vai onko tämä vain se opittu vanha tapa. Enkä mä halua. Se sattuu kehoon ja se sattuu mieleen. Siitä tulee kaikilla tavoin ihan hirveä olo moneksi päiväksi. Mulla on jo niin paljon henkisiä työkaluja ja yksi sellainen ulkopuolinen henkilö, joiden avulla pystyn selättämään sen hetken. Ja jälkikäteen se ajatuskin syömishäiriökohtauksesta tuntuu täysin järjettömältä.

Näin "paperilla" asiaa tarkastellessa sitä tajuaa, kuinka pitkälle on edistynyt. Kirjoittaminen on hyvä asia. Hirvittävän hyvä asia.

Käyn jatkuvaa taistelua - onneksi sanan positiivisessa merkityksessä, sillä koen olevani vahvasti voitolla. Asiat eivät ratkea sormia napsauttamalla ja olemalla aina vaan niin helvetin iloinen ja keskittymällä vaan niihin hyviin asioihin elämässä. Vasta kun paska on siivottu niin pinta saa mahdollisuuden kiiltää.

Ja kuulkaa, on muuten siivottu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti