sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kaikki äidit eivät ole täydellisiä - edes äitienpäivänä

Tästä olen jaksanut märistä ennenkin, pakollisista hehkutuspyhistä. Päivistä, jolloin kaikki vaikkapa ystävät, isät tai äidit ovat maailman parhaita ja pakahdutaan rakkaudesta. Viime vuonna isänpäivänä kirjoitin tekstin, jonka pohjalta sain hyvin kahtia jakautunutta palautetta. Hämmentävän harva tuntui ihan todella lukeneen ja sisäistäneen kirjoittamani, liian moni otti sen ilmeisen henkilökohtaisesti eikä tunnekuohultaan kyennyt erottelemaan todellista sanomaa. Etenkin todellisessa elämässä kaikki osapuolet henkilökohtaisesti tuntevat ainakin alkuun pitivät mua kohtuuttomana kusipäänä, kun kirjoittelin moista julkisesti.

Sen sijaan esimerkiksi Juha Vuorinen, jota arvostan ehkä vielä enemmän ihmisenä ja persoonana, kuin pelkästään hänen vaikkapa kirjallisen menestyksensä vuoksi, kirjoitti minulle asiaan liittyen näin: "Ihmettelen kyllä siinä mielessä, että jos lukee ajatuksen kanssa sen tekstin, puhut lopulta hyvin kauniisti isästäsi." Koska niin se oli tarkoitettukin. Se oli silkkaa rehellistä ikävää sitä todellista persoonaa kohtaan, jota rakastan ihan mielettömästi. Siitä kuitenkin lisää ensi jaksossa, on taas tapahtumassa käänteitä. Toivottavasti hyviä sellaisia.

Takaisin äitienpäivään. Nyt lienee odotettavissa kunnon mutsi-roast? Joo ja ei. Olisihan se hienoa sanoa, että mulla on maailman paras ja täydellisin äiti. Että kuinka se elämä on ollut pelkkää pullantuoksuista turvantunnetta alusta loppuun. No ei vitussa ole ollut.

Vanhempiani en ole koskaan yhdessä nähnytkään ja olenkin saanut viettää lapsuuteni kahden maailman ristitulessa. Jatkuvien riitojen takia muutin äidin luota isälle alta kymmenvuotiaana ja kuten moni tietääkin, vähän sen jälkeen asteli kuvaan mukaan myös Herra Alkoholi. Se toinen maailma opetti vakaasti runnoen vaikenemisen jaloa taitoa ja se toinen taas halusi puhua kaiken aina suoraan ja heti - etenkin niistä ikävistä asioista. Opin vaikenemisen niin hyvin, että olin lopulta täysin kykenemätön puhumaan yhtään mistään. Varsinkaan mistään itseäni koskevasta.

Olen kirjoittanut siitä ennenkin, että ymmärrän sen tilanteen mahdottomuuden nyt täysin, kun teininä muutin takaisin äidin luokse alkoholia pakoon, eikä elämästä sen katon alla tullut yhtään sen enempää. En voisi nykyään itsekään elää silloisen itseni kaltaisen ihmisen kanssa, siinä todella hajoaisi pää, kun joku vaan yksinkertaisesti sulkeutuu ja vaikenee keskustelua vaativien asioiden edessä. Ilmapiiri kuristaa ja painaa jokaista, mutta puhuminen on täysin mahdotonta. Täysi-ikäistyttyäni kutsui muutto omaan kotiin ja sehän ei tosiaan ollut suurta itsenäistymisen juhlaa, voi saatana miten sillon pelotti. Entistä ahkerammin lähdin ovet paukkuen ja löin luuria korvaan. Äiti ei olisi koskaan pystynyt olemaan niin hienovarainen tiettyjen aiheiden suhteen, ettenkö olisi siitä kiskonut pussillista herneitä keuhkoihin ja pitänyt kuukausien mykkäkoulua.

Itsessäni on ollut paljon vikaa, mutta on mulle annettu syitä kerätä sitä vihaa ja katkeruutta myös äitiäni kohtaan. Niin helvetisti onkin. Välit äitiin olivat pitkän aikaa semmoset..kaverilliset. Aina vähän varpaillaan ja valmiina sulkeutumaan, jos sieltä sattuisi tulemaan sitä häiritsevän suoraa osumaa kipeisiin kohtiin. Myöhemmin on puhuttu, että meistä kumpikaan ei niihin aikoihin uskonut meillä koskaan tulevan olemaan kovin kummoista äiti-tytär -suhdetta.

Tämä ihmissuhde ja siinä tapahtuneet muutokset viime vuosina ovat kuitenkin luoneet mulle luottoa elämään. Luottoa siihen, että niin kauan kun täällä hengissä ollaan, niin on mahdollista korjata asiat. Muutamassa vuodessa on tultu siihen, että soitan aina ensimmäiseksi äitille. On se kerrottava asia sitten hyvää tai pahaa, pientä tai suurta, haluan kertoa siitä aina ensimmäisenä mamille. Se vähän tietyistä asioista neuroottisen kiinnostunut muija on valmis vatvomaan mielenkiintoisen aiheen äärellä tuntikausia ja usein päädyn ihailemaan sitä kykyä tarkastella asioita niin monesta näkökulmasta. Usein kun itse hyvin tunnepohjaisena aaltoilijana ajaudun herkästi kapeakatseiseksi, niin mamin kanssa jutellessa on kymmeniä kertoja havahtunut ja opetellut näkemään sen saman tilanteen myös muiden osapuolten vinkkelistä.

Olisi varmaan ihana kertoa rakkaista lapsuusmuistoista ja hehkuttaa maailman täydellisintä äitiä, mutta vähintään yhtä ihanaa on kertoa siitä, että mulla saattaa olla ehkä maailman rohkein äiti. Kukaan muu elämäni ihmisistä ei ole omasta aloitteestaan kaivellut homeisia luurankoja kaappien perimmäisistäkin nurkista. Kun joku niin avoimesti, selittelemättä ja asiat hyväksyneenä tuo päivänvaloon ne asiat, jotka on omaa mieltäni syöneet pienen ikäni, mutta joista olen pättänyt olla koskaan mainitsematta. Asiat, jotka ovat keränneet vihaa ja katkeruutta, syöneet mieltä ja aiheuttaneet henkistä muuria kahden ihmisen välille.

Se on käsittämättömän vapauttavaa.

Se, kun ei ole enää tabuja. Ei ole mitään, mistä ei voisi puhua. Muutaman viime vuoden aikana olen oppinut ihan käsittämättömän paljon puhumisen ja aidon rehellisyyden merkityksestä. Ainahan siitä on jauhettu, miten tärkeää on puhua ja olla rehellinen ja lässynlää, mutta vasta konkreettisen esimerkin edessä todella ymmärsin, mitä se on. Mitä on puhua ihmisen kanssa, joka on itse hyväksynyt omat virheensä ja vajavaisuutensa. Sellaiselle ihmiselle sen voi myös tehdä omalta osaltaan. Olla rehellisesti myös se paska ja kusipäisen epätäydellinen oma itsensä, eikä aina vaan sitä iloista ulkokuorta. Sellainen niin rehellinen ihminen ottaa sen vastaan ja ottaa nimenomaan minut itseni vastaan, juuri näin epätäydellisenä, yhtään sitä kaunistelematta. Juuri sellainen on mulle ihan mielettömän hyvä äiti.

Olen päässyt irti niin isosta määrästä vihaa ja katkeruutta ihan viime vuosien aikana. Tuhlasin ison osan tähänastisesta elämästäni kaikkien muiden syyttelyyn, vihaamiseen ja syyllisten etsimiseen. En enää. Ymmärrys syistä ja seurauksista on vapauttaneet energiaa oman elämäni elämiseen ja sen suunta näyttääkin nyt valoisammalta kuin koskaan ennen. Samoin kuin ymmärrys omista virheistä ja vajavaisuuksista. En ole pelkästään uhri, olen itsekin aika paska ja mikä tärkeintä, ensisijaisessa vastuussa ikiomasta onnellisuudestani.

Äiti ei ole pelkästään opettanut, vaan saanut todella myös oppimaan, että puhuminen helpottaa. Tapahtumat hänen, minun ja meidän menneisyydessä on puhuttu arkisiksi. Niistä saa kumpi tahansa osapuoli niin halutessaan jauhaa, mutta niihin liittyvä katkeruus on poissa. Ne ovat yhtälailla tapahtumia, jotka nyt vaan ovat olleet ja mitä niistä onkaan seurannut. Kun menneisyyden painolasti on purettu pois, voi todella elää täysillä tätä päivää.

Mun mami ei ole ehkä se täydellisin äiti, mutta en kyllä vaihtaisi pois. En ikinä. Rohkea, hauska, kaunis ja pikkasen päästään vinksallaan oleva persoona, jolta olen oppinut aivan valtavasti. Joitain vuosia sitten en olisi todellakaan uskonut olevani tässä tilanteessa, että äiti on todella yksi parhaista ystävistäni. Miten voin aina luottaa siihen, että on vähintään yksi ihminen, joka todella ei halua vain taputella asioita nätisti piiloon verhon taakse. Joku, jonka kanssa saan purkaa ja jauhaa ihan just niin kauan, että mieli selkenee. Joku, jonka kanssa saan nauraa pääni kipeäksi. Joku, jota arvostan ja rakastan hirvittävän paljon.

Hyvää äitienpäivää kaikille teille täydellisen epätäydellisille äideille. ♥

Tai kuten meidän kesken sanotaan kiteytettynä kaikki oleellinen: HI MOM! ♥ 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti