perjantai 9. kesäkuuta 2017

Pelko - Rikkinäisen ihmisen läheisin ystävä

Viime vuoden puolella kirjoitin aika paljon vihasta ja siitä irti pääsemisestä. Kun tajusin vuosikausia puskeneeni eteenpäin tarvittaessa pelkän pyhän raivon voimalla. Miten vihan avulla tunsin olevani vahva ja pystyvä. Miten ultimaattisessa murenemispisteessä menin rikki piilossa ja yksin samalla, kun työnsin lähelle pyrkiviä ihmisiä kaksin käsin pois elämästäni. Koska minähän en tarvitse ketään.

Lopulta kaikilla mun raivopäisillä yrityksillä raitistaa ja muuttaa muita ihmisiä oli pyyhitty lattiaa, eikä mulle jäänyt mitään. Asiat ympärillä mureni ihan entiseen malliinsa kaikesta sotimisesta huolimatta ja sujuvasti siinä samalla meni omakin järki. Se oli hyvä asia. Nähdä ja todella tajuta, että en pysty. En raitistamaan ketään, en pelastamaan ketään, en muuttamaan mitään. On hurja tunne rystyset valkosena puristamisen jälkeen päästää irti.

Sen voisi luulla olevan yhtä riemujuhlaa, mutta kuten viime syksynä kirjoittelin, niin se olikin kaikkea muuta. Miten viikkokausia meni taistellessa, että töiden lisäksi oli kykenevä tekemään muutakin kuin vain nukkumaan. Se oli lamaannuttavaa, kun suurin voimavara oli poissa. Sen ajanjakson jälkeen onkin kirjoiteltu vähän vapautuneempaa tekstiä tännekin. Koska elämä todella voitti lopulta, supervahvan uhrin roolista luopumisenkin jälkeen oli jäljellä vielä paljon minua. Oikeastaan ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Rakastamani Juha Vuorisen yhdestä viime vuonna julkaistusta blogitekstistä jäi mieleen vahvasti tämä pätkä:
"Mitä pelkään? En sitä ääneen sanonut, mutta oikeasti vain yhtä asiaa. Että alkaisin taas pelätä, sillä pelko imaisee hirveällä tavalla kaiken ilon elämästä, ja siitä minulla on omakohtaista kokemusta."

Koska mä alan olla aivan helvetin kyllästynyt pelkäämään. Kyllästynyt odottamaan ja olettamaan esimerkiksi hylkäämistä. Ahdistunut sen odottelusta lopulta niin paljon, että murjonut ihan itse sen ihmissuhteen paskasimpaan löytämääni ojaan. Ihan vaan, koska näin siinä kävisi kuitenkin. Lopulta. Jossain kohti. Kyllästynyt siihen, että pelko estää ottamasta riskejä, jotka saattaisivat antaa jotain hyvääkin. Älyttömän kyllästynyt siihen jatkuvaan toisten puolesta ajatteluun ja kyselemättä olettamiseen. Kuinka se jätä tai tule jätetyksi -mantra on ohjaillut elämääni vuosikausia. Niin loputtoman kyllästynyt siihen, että pelko polkee jarrua molemmin jaloin ja muistuttaa pysymään turvassa omassa kuoressaan. Kuinka toinen ihminen on aina pelkästään negatiivinen riski.

Pelkojen kanssa on painittu ennenkin, mutta nykyään eri tavalla. En voi pakottaa niitä pelkojani pois, mutta voin viedä niiltä vallan. Elämäni alkutaival ei ehkä ollut omaa valintaani, mutta kyllä tässä kohti saa jo ottaa sen ruorin omiin murjottuihin käsiinsä ja lakata pelkäämästä koko ajan kaikkea ja kaikkia. Pyrin sekä kehitykseen, että armollisuuteen. Yritän muistaa, että pelkoihin on syynsä, niitä on vahvistettu vuosien varrella niin monesti. Jokaisen hylkäämisen myötä ne pelot moninkertaistuvat ja tiedostan olevani lähes kykenemätön luottamaan. Ei sitä, että en uskaltaisi kertoa jollekin henkilökohtaisia asioita, vaan sitä, että antaisin enää kenellekään niitä aseita rikkoa enää. Vaan sellaista luottamusta, että antaisin toiselle ihmiselle peloistani huolimatta mahdollisuuden satuttaa. Ottaa sen riskin. Että jättää sivuun sen iloisen ja loputtomasti pystyvän roolin. Että mussakin on tämä tämmöinen haavoittuvainen kusipää. Kelpaako?

Pelko voi toimia neuvonantajana riskien äärellä, mutta ei hallita. Muuten saattaa jäädä elämää aika paljon näkemättä. On äärimmäisen miellyttävää taas tajuta oman tiedostamisensa ja itsetutkiskelun taso. Miten ei enää ole vaan epämääisiä mörköjä, jotka jäävät aina epäselviksi, vaikka ovatkin olleet täydessä vallassa ohjailemassa elämääni. Miten hienoa huomata olevansa hiljalleen aina välillä perillä siitä mitä pään sisällä tapahtuu. Kyetä erottelemaan niitä toisistaan.

Että mitkä ovat sitä todellista minua ja mitkä opittuja kaavoja. Ihan vaan, että jonain päivänä voin olla varomatta jokaista askelta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti