perjantai 23. helmikuuta 2018

Ennen ja jälkeen kuvat: Kansallisylpeytemme täysjyvävilja!

Vuosien varrella on pitänyt moneen kertaan ottaa nämä kuvat, mutta nyt vihdoinkin muistin. Toinen kuva on otettu päivältä, jolloin söin pari viipaletta leipää - sitä kuuluisaa kaiken terveyden perustana olevaa täysjyväviljaa. Maistui ihan hyvältä, mutta tuntui hetken päästä mahassa vähän pahalta.

Minulle on vuosia julistettu viljattomuuden olevan terveydelle haitallista, mutta vielä näin melkein viidenkään vuoden jälkeen en osaa olla lainkaan sen vakuuttuneemp viljan välttämättömyydestäkään. Virallisen suosituksen mukaan leipää pitäisi vähän sukupuolesta riippuen syödä 6-9 palaa päivässä. Kokeilin sitä toistakymmentä vuotta, jolloin elin tämmöisen mahan kanssa. Koska niin oli aina ollut, siitä oli tullut normaali tila. Nyt en palaisi tähän olotilaan pysyvästi edes puukolla uhaten - koska näiden kahden leipäpalan jälkeen tuntuma oli kuin olisi useampikin puukko lyöty vatsaan.

Kuvien välillä on eroa vajaa viikko. Arvaa, kumpi on viljalla ja kumpi viljattomalla VHH-arkiruokavaliollani? ;)


lauantai 17. helmikuuta 2018

KOnna Goes Thailand 2017 - Osa 6 - ไม่เป็นไร ♥

KONNA GOES THAILAND 2017
• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4

Osa 5

OSA 6ไม่เป็นไร

ไม่เป็นไร eli mai pen rai oli tuttu käsite jo ennen fyysistä kosketustani Thaimaahan. Olen viimeisen pari vuotta käyttänyt ahkerasti mielenrauhan löytämiseen ja elämäni tasapainottamiseen. Mai pen rai soveltuu siihen täydellisesti ja sen toteuttaminen käytännössä ihan kohdemaassa oli vaivatonta.

Mai pen rai taipuu kääntäjän käsissä suomeksi sanoin "älä välitä" ja englanniksi "nevermind". Se on thaimaalaisen kulttuurin ydin. Sitä voisi myös kuvailla sanoin "mitäs pienistä" ja "no big deal". Thaimaassa ei sovi hermostua tai raivostua, siinä menettää kasvonsa sekä ärsyttää henkiä. Että pää kylmänä vaan, vaikka ei aina menisikään hommat ihan putkeen. Jai jen - viileä sydän - tarkoittaa ilmauksena sitä, ettei ihminen menetä sisäistä tasapainoaan ja pysyy rauhallisena tilanteesta riippumatta.


Vatvoin näitä päässäni aika paljon. Sovelsin vastaavaa ajattelumallia suomalaiseen kulttuuriin ja meillä todella olisi paikallaan sisäistää mai pen rai ja sitä kautta saavutaa jai jen. Suomalainen ottaa pultit (itseni mukaan lukien) käytännössä ihan mistä tahansa asiasta. Raivotaan ruuhkassa, raivotaan ravintolassa väärästä annoksesta, raivotaan tuntia liian myöhässä tulevasta Hesarista ja auta saatana armias, jos joku ohittelee kaupan kassajonossa.

Otin Thaimaasta itselleni mukaan tavan hermostumisen kynnyksellä kysyä itseltäni, onko tämä nyt todella hermostumisen arvoinen asia? Ja aika helvetin harvoin se on. Jos joku törttöilee liikenteessä tai jollain kestää kaupan kassalla maksaminen normaalia kauemmin, niin mitä sitten? Voin kirota perintieseen tapaan autossani tai huitoa keskisormella tai siinä kassajonossa vaihtaa mielenosoituksellisesti lonkalta toiselle ja huokailla kovaan ääneen samalla kelloa vilkuillen. Ja se hyödyttää mitä? Mai pen rai. Mitäs pienistä.

Thaimaassa sain ruokaa tilatessani todella monta kertaa pöytään väärän ihan eri annoksen. Itseäni asia lähinnä vaan huvitti ja söin kiltisti sen mitä satuttiin tuomaan. Ei ollut mulle niin väliä, kaikki ruoka oli siellä hyvää, joten eipä tuo ollut niin justiinsa. Muodostui tiettyjä vakiopaikkoja, joissa kävin lähes päivittäin, mutta tilasin joka kerta eri ruokaa - enemmän tai vähemmän tarkoituksella! Joillekin paikallisille tuli yllätyksenä mieltymykseni thairuokaan, useampi sanoi kokeneensa eurooppalaisten "välttelevän" paikallista ruokaa. En perehtynyt siihen aiheeseen sen syvemmin, mutta koin mielipuolisena ajatuksen lähteä Thaimaahan syömään ranskalaisia ja pihviä.

Ja mitä tulee ruokaan ja vatsaan, niin söin kaikkea ja kaikkialla, enkä kärsinyt minkäänlaisista vatsaongelmista. Toki olen syönyt boulardiita ja maitohappobakteerivalmisteita jo viime kesästä asti ihan yleisesti vastustuskykyä ja suolistoa tukeakseni, ja nämä valmisteet olivat myös reissussa mukana. Varmasti tekivät oman osansa siinä, että vatsa ei ärsyyntynyt mistään.

Thaihieronta | Hedelmät | Maailman herkullisimmat banaanit | Tiger balm | NAM!

Sen sijaan kunnon turistin tavoin ensimmäisinä päivinä lievästi poltin ihoni, mutta luonnostaan ihoni keskivertosuomalaista tummempi pigmentti toimi onneksi pelastajana ja kevyen punoituksen poistuttua yön aikana otin loppuajan vain sitä suomalaisille vähemmän perinteistä lomaväriä. Kärsin lievästä aurinkoihottumasta polvien, kyynärpäiden ja taipeiden alueella, mutta joka korttelissa sijaitsevista apteekeista sai siihen vaivaan hyvin toimivaa voidetta ja ihottuma hävisi nopeasti. Ja jos Suomessakin ihoni reagoi melko rajusti hyttysenpistoihin, niin niiden paikallisten kusipäiden kanssa se vasta hauskaa olikin!

Vuoteen 2017 siirryin niiden juhlien ainoana sinkkuna pariskuntien keskellä ja itkua tihrustaen laitoin keskiyöllä äitille viestin, että selvisin. Selvisin hengissä vuodesta 2016, joka todella yritti nujertaa. Vannoin, että 2017 tulisi olemaan minun vuoteni, jota se todella olikin. Joten mikäs sen osuvampaa, kuin vaihtaa vuoteen 2018 Thaimaan taivaan alla. Koin Pattayan keskustan varsin epämiellyttävänä paikkana, joten en siellä käynyt juurikaan vapaaehtoisesti. Uuden vuoden aattoiltana kuitenkin kävelin keskustaan ja siellä oli ehkä noin kahdeksan miljardia muutakin juhlijaa. Aukiolla oli isot juhlat ja vuotta vaihdettiin näyttävästi - siinä ilotulituksessa ei oltu rahaa säästelty!


Vaihdoin vuoteen 2018 viisi tuntia kotimaatani edellä ja sukelsin vellomaan sen juhlivan ihmismassan mukana pitkin Pattayan ahtaita katuja. Meininki oli kuin vappu Suomessa potenssiin kymmenen! Spray-pulloista ammuttiin ympäriinsä sitä samaa tahmeaa nauhaa ja vaahtoa. Alkoholia, serpentiiniä, palloja, juhlivia ja iloisia ihmisiä. En ole koskaan elämäni aikana ollut juhlimassa uutta vuotta ja nyt sain takautuvasti monen vuodenvaihteen edestä sitä riemua - käsittämättömän hauska tunnelma!


Vuoden 2018 ensimmäiset tunnit sujuivat iloisissa tunnelmissa ja menin hirvittävän hyvillä mielin nukkumaan aamuyön tunteina. Noin muuten se vuoden ensimmäinen päivä ei sitten sujunutkaan ihan suunnitelman mukaan. Aamulla heräsin varmana siitä, että nyt kuolen. Eikä kyse ollut krapulasta, koska sitä varten olisi ensin tarvittu humala, jota en ollut muistanut hankkia. Heräsin ihan tajuttoman kovaan kuumeeseen ja niin mielipuolisiin lihaskipuihin, etten meinannut kyetä liikkumaan. Päivän mittaan ulkolämpötila kohosi mukavasti kolmenkympin paremmalla puolelle, kun minä samaan aikaan sammutin asunnosta ilmastoinnin, puin päälle hupparin ja pitkät housut sekä kaivoin kaapista paksun täkin. Ja palelin silti.

Kuume ja kivut olivat niin kovia, että olin toimintakyvytön. Sitä kipua on vaika edes kuvailla, se oli vaan tauotonta tuskaa päästä varpaisiin asennosta, liikkumisesta tai liikkumattomuudesta riippumatta. Kaivoin jo vakuutusyhtiön hätänumeron valmiiksi mahdollista sairaalareissua varten, mutta olin kuumeesta ja kivusta niin sekaisin, etten saanut edes soitettua. Heräsin pari kolme kertaa päivän aikana luullen olevani kotona ja sitten väänsin itkua, kun tajusin etten olekaan. On varsin avuton olo, kun teidät, että jotain pitäisi tehdä, mutta et pysty itse liikkumaan eikä ole ketään keneltä pyytää apua. Tajusin kuumeen olevan todennäköisesti hälyyttävissä lukemissa, mutta en ollut kykenevä tekemään asialle mitään.


Illalla ennen kahdeksaa pääsin jo sen verran pystyyn, ettei vessaan tarvinnut siirtyä kontaten, jotan päätin suoriutua vain muutaman kymmenen metrin päässä olevaan apteekkiin. Haparoiden hiippailin apteekkiin ja sain lääkeeksi ihan tavallista mietoa ibuprofeenipohjaista kipulääkettä, ravintolisää syömättömyyden paikkaamiseen sekä kuumemittarin. Siinä vaiheessa olo oli melko siedettävä ja lämpö kuitenkin edelleen 38,5 astetta, joten päivällä lukemat on voineet olla varsin huikeita. Nappia kurkusta alas ja vajaan tunnin päästä alkoi hikoilu. Se ei ollut mitään esteettisiä pieniä karpaloita otsalla, vaan ihan suoranaisia puroja pitkin naamaa, kaulaa, raajoja ja selkää. Kipu helpotti vasta seuraavana päivänä, mutta kuume ei enää palannut.


Tämän kokemuksen myötä en viimeisellä viikolla enää treenannut vaan keskityin siihen, jonka parhaiten nyt osasin: olemiseen. Makasin päivät rannalla syöden hedelmiä ja illat kävelin ympäriinsä syömässä kaikkea ja kaiken minkä käsiini sain. Elämä tuntui ja maistui ihan hirvittävän hyvältä niinä päivinä. ♥

Olen aina ollut kova viihtymään kotona ja parinkin yön retket poissa kotoa olen kokenut hyvin uuvuttaviksi ja raskaiksi. Kotiin on aina ollut jumalattoman ihanaa palata. Vielä ensimmäisinä päivinä Thaimaassa ajattelin, että hyvänen aika sitä onnea, kun vihdoin pääsen omaan kotiin. Viimeisenä iltana Thaimaassa katselin viimeisen auringonlaskun rannalla, kävelin tutuiksi tulleilla kaduilla sandaalit raaahet, söin iltatorilla niin paljon kuin jaksoin ja ainoa ajatus oli, etten ole lainkaan valmis lähtemään kotiin.

Jälleen kerran etukäteen tilattu taksi tuli sovitun täsmällisesti hakemaan varhain aamulla. Hieman haikeana katselin auringonnousua nenä kiinni ikkunassa ja sehän oli siinä kohti ollut jo monta päivää itsestäänselvää, että tänne tullaan takaisin. Vaikka paluu kotiin ei ollut toivelistan kärjessä siinä kohti, niin oli mahdotonta olla hymyilemättä, kun näin kentän ikkunasta Finnairin koneen. Kävin Thaimaassa tekemässä pikaisen wai-tervehdyksen ja nyt olisin matkalla kotiin ottamaan vauhtia uutta reissua varten.


Paluulento oli suora ja nyt olin varautunut kipulääkkein. Ahkeralla lääkityksellä pärjättiin selän kanssa paljon paremmin ja matka oli mukava. Menolennolla oli aasialainen matkustamohenkilökunta ja paluulennolla suomalainen. Molemmista pakko sanoa, että ehkä maailmankaikkeuden ystävällisintä ja miellyttävintä palvelua sai molempiin suuntiin. Olin enemmän kuin tyytyväinen.


Suomen ilmatilassa ikkunasta näkyi pelkkää pimeää ja kapteeni kuulutti, että se olisi plus yksi astetta ja vettä sataa. Teki mieli rynniä ohjaamon ovesta läpi karjumaan, että se on nyt kuulkaas pojat täyskäännös ja saatanallisella vauhdilla takaisin, tänne en jää! Ja silti sydän meinasi pakahtua onnesta, kun kentällä odotti vastaanottokomitea, josta päätellen kotiin palasi vähintään maailmanmestari tai ainakin vuoden matkoilla ollut henkilö. Puoli sukua oli ottamassa avosylin vastaan ja sillä hetkellä olin aidosti iloinen, että olin taas kotona.

Lentokentältä minut tuotiin kotiin, vein matkalaukun sisälle ja nappasin autonavaimet. Koska mikä voisi yhdentoista tunnin lennon jälkeen olla tärkeämpää, kuin päästä salille? Ei mikään. Ihan vaan, koska hyvin harva paikka tässä maailmassa tuntuu niin kodilta. Siellä oli monta tärkeää ihmistä treenaamassa, mutta tärkeintä oli valmentajani kesken sparriensa antama hikinen rutistus. Kukaan Suomen päästä ei ollut laittanut niin ahkeraan viestiä ja kysellyt kuulumisia, kuin koutsi. Paluu kotiin oli sinetöity.


♥♥♥

Muutamaa viikkoa myöhemmin ostin ensi kesäksi uudet lennot takaisin Thaimaahan. Lennän Helsinki-Vantaalta Bangkokiin ja alunperin meinasin jäädä samoille nurkille, kuin tälläkin reissulla. Sain kuitenkin todeta olevani paljon kuviteltua rohkeampi jo nyt, joten kesän retkestä tulee vähän erilainen. Matkalaukku vaihtuu rinkkaan ja ostin Bangkokista jatkolennot Phuketiin. Pariksi yöksi ostan majoituksen etukäteen, jotta on joku paikka mihin mennä, mutta sen jälkeen se on vaan lenkkarit jalkaan, rinkka selkään ja katsotaan mitä tapahtuu. Haluan käydä muutaman päivän jooga- ja meditaatioretriitin sekä juuri ennen paluuta ottaa tatuointia, mutta muuten en aio suunnitella mitään.


Saatan sen kuukauden aikana nähdä kymmeniä eri paikkoja tai viettää neljä viikkoa samassa kohteessa, jos rakastun johonkin täysin. Ei suunnitelmia, ei odotuksia, ei paineita.



Ehkä se oli Thaimaa tai ehkä ihan vaan irtiotto omasta arjesta tai ehkä vähän molempia, mutta olen paluuni jälkeen ollut valtavan hyväntuulinen. Olen saanut paremmin pidettyä pään kylmänä arjessa ja osannut kohauttaa olkia entistä useammin hermostumisen sijaan. Ajattelen Thaimaata sydämen kuvat silmissä ja tieto tulevasta reissusta antaa virtaa elämään. Jouduin ylittämään itseäni ja omia rajojani reissussa ihan järkyttävän isolla kädellä. Historiani valossa se oli merkittävää nähdä, että pystyn, suoriudun ja osaan, kun vaan päätän niin. Ja tein sen vielä kirkkaasti. Ja hymyillen.

Ja loppuun vielä viimeinen varsinainen päivitykseni Thaimaasta oivallusten ääreltä:


Ennen Thaimaan matkaani vietin noin viikon verran sääennusteita murehtiessa. Kaikki tahot povasivat pilvisiä ja sateisia päiviä ilman auringonpaistetta valtaosaksi reissua. Lämpötilatkin korkeintaan hyvää Suomen kesää muistuttavia - siis niitä yleensä korkeintaan kahta hyvää kesäpäivää. Vitutti. Mitä järkeä on lähteä toiselle puolelle maapalloa viettämään pitkää Suomen juhannusta? Kysymys oikeasti kuuluu, että mitä järkeä on kuluttaa energiaa murehtien asioita, joihin ei voi millään tavalla vaikuttaa. Jos lennot on jo ostettu ja matka on väistämättä edessä, paskaako siinä kohti enää kelejä ruikutat? Ja lopulta tähän hieman vajaaseen kolmeen viikkoon mahtui tasan kaksi sateista päivää. Muuten pelkkää aurinkoa taivaan täydeltä. Eikä lämpötilat silloinkaan sadepäivinäkään tippuneet edes lähelle niitä Suomen juhannuskelejä. Mutta kyllä kannatti murehtia! 😉 #konnagoesthailand P.s. Se siitä viisastelusta, koska nyt itkuraivaroin sitä, että en halua kotiin. En edes tiennyt pitäväni lämmöstä ja auringosta näin paljon. Huomenna edessä 11h 15min pelkkää lentokonematkailun riemua - jee!
Henkilön Jonna Räisänen (@jonnavain) jakama julkaisu

KOnna Goes Thailand 2017 - Osa 5

KONNA GOES THAILAND 2017
• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4

• Osa 5
Osa 6


OSA 5 - Maassa maan tavalla

Olen aina väittänyt, etten välitä matkustelusta lainkaan. Jos on ollut "pakko" päättää mihin reissaisi, niin vastaus on aina ollut Thaimaa. Tiesin maasta ja kulttuurista vähäsen jotain, mutta viikossa ehti tulla pienoinen hoppu ottaa maan tapoja edes pintapuolisesti haltuun. Ihan vaan, koska en missään nimessä halua loukata paikallisia tietämättömyyttäni vain siksi, että en ole vaivautunut perehtymään edes pienesti kohdemaan tapoihin.

Koulumenestykseni olisi aivan eri luokkaa, jos taltioisin oppikirjoista tietoa päähäni yhtä tehokkaasti, kuin parista lainaan saamastani Thaimaata käsittelevästä kirjasta sekä kymmenistä nettisivuista, joilla seikkailin. Sain myös suullisen briiffauksen tärkeimmistä kohdista tuttaviltani. Painoin helvetillisen tiukasti mieleeni esimerkiksi sen, että kuningasta rakastetaan mittaamattoman paljon eikä tätä sovi ikinä loukata. Seteleissä on kuninkaan kuva, joten niitäkin tulee käsitellä kunnioittavasti, eikä siis rutistella hikisenä taskunpohjalle. Ja ettei sormella osoitella.

Vaikka niitä jo kotimaan kamaralla yritettiin minulle opettaa, niin vasta ensimmäisellä taksimatkalla lentokentältä opin tervehtimään ja kiittämään thaiksi. Tietyillä alueilla paikalliset tervehtivät englanniksi, mutta pidin pääni ja sitkeästi tervehdin aina thaiksi - ja se ilahdutti paikallisia aivan joka ikinen kerta. Eikä se nyt niin yllättävää ole, onhan se Suomessakin hauskaa, kun vaikkapa töissä asiakkaaksi tuleva turisti tervehtii suomeksi. Thaimaalaisissa se vaan ehkä näkyi selkeämmin, heillä kun tahtoi hymy ja ilmeet olla herkemmässä kuin räiskyvillä suomalaisilla.

Kokemattomalle suomalaiselle matkaajalle tuntui alkuun epämukavalta paikallisten suorapuheisuus. Asuinrakennukseni edessä illat ja yöt partioinut vartija kysyi saapuessani tai poistuessani joka ikinen kerta esimerkiksi mistä olen tulossa tai mihin menossa, kenen kanssa tai mitä ruokaa ostin. Pääsin aika pian mitäsesullekuuluu?!! -paniikistani yli, kun ymmärsin, että sellainen tapa siellä vaan on. Vastaukseksi ei odotettu mitään syvällistä selontekoa, vaan huikkasin takaisin ihan vaan yhdellä tai kahdella sanalla ja kaveri oli tyytyväinen.

Koin myös ahdistavaksi kieltäytymisen kaupustelijoiden ja taksikuskien kohdalla, kunnes tajusin, että ei se kieltäytyminen ole heille juttu eikä mikään. Kiinnitin huomiota siihen, kuinka valtaosa turisteista ei kiinnittänyt huuteluihin minkäänlaista huomiota, jonka koin epämiellyttäväksi alusta loppuun. Siihen en ehtinyt tottuma. Itse vastailin no thank youta hymyillen sitkeästi jokaiselle palveluitaan tarjonneelle, ja sain vastaukseksi aina kirkastunen, yleensä hyvin yllättyneen, iloisen hymyn ja todella usein siitä aukesi myös pieni keskustelu. Halutiin tietää mistä maasta tulen, mitä tykkään paikallisesta ruoasta ja miten monta kertaa olen Thaimaassa käynyt.

Thaimaalaiset eivät myöskään epäröineet kommentoida ulkonäköäni, mutta heillä oli vain positiivista tai sellaiseksi tulkittavaa sanottavaa. Mutta se oli hauskalla tavalla uutta, koska suomalainen pitää katseensa tiukasti maassa ja avaa suunsa niin hyvästä kuin pahasta vasta kossupaukun jälkeen - ja sitten sitä sanottavaa vasta riittääkin. Satakahdeksankymmentäsenttinen puolikalju tatuoitu amatsoni erottuu joukosta väkisinkin. Sivukaljun, tatuointien ja pituuden lisäksi kyseltiin paljon esimerkiksi jalkojeni mustelmista, jonka jälkeen alkoi aina iloisen kiivas keskustelu thainyrkkeilystä. Myös Thaimaassa sain kuulla kuinka minulla on leveä hymy ja hassu nauru, joka kuulemma tarttuu. En osannut mitään kommentteja ottaa pahalla, kun ne esitettiin aina leveästi hymyillen tai pirteästi nauraen.

Ensimmäisten päivien aikana en meinannu saada thaienglannista mitään selvää. Pitkälle venytetyt sanat ilman R-äännettä olivat tottumattomalle korvalle aikamoinen työmaa. Siihen kuitenkin tottui ja itsekin oppi karsimaan tarpeettomia täytesanoja puheestaan. Mikään englannin kielimatka tämä ei siis tosiaan ollut! Lähdin kuitenkin aina täysillä mukaan paikallisten kanssani aloittamiin keskusteluihin eikä niistä koskaan puuttunut naurua. Leveällä hymyllä ja elekielellä viimeistään päästiin aina maaliin.


Pidin aivan valtavan paljon siitä miten paikalliset olivat sellaisia sopivasti etäisiä, mutta erittäin ystävällisiä. Ymmärtääkseni thaimaalaiseen kulttuuriin ei juurikaan kuulu koskeminen ja sekös omasta tilastaan neuroottisen tarkalle suomalaiselle sopi enemmän kuin hyvin. Wai -tervehdys oli itselleni merkittävästi kättelyä tai halaamista miellyttävämpi tapa tervehtiä. Eikä siitä kohtaamisesta kuitenkaan ystävällistä lämpöä puuttunut, vaikka käsikosketusta ei tullutkaan. Mutta esimerkiksi siellä salilla koutsit tulivat kyllä halaamankin, sen verran vahvasti sukelsin osaksi sitä porukkaa.

Tiedostin vahvasti osani turistina, vierailijana. Uusien paikkojen, ihmisten ja tilanteiden kanssa olin henkisesti leuka rinnassa ja varoin tekemästä mitään typerää. Halusin vähäisen tietoni ja vielä vähäisemmän kokemukseni pohjalta olla mahdollisimman edukseni ja kunnioittaa paikallisia ja heidän tapojaan. Sitä kun sai nähdä ihan riittämiin, että iso osa turisteista ei tosiaan ajatellut näin.

Kuudes ja viimeinen osa tulee pian. ♥


maanantai 12. helmikuuta 2018

KOnna Goes Thailand 2017 - Osa 4

KONNA GOES THAILAND 2017
• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4

• Osa 5
• Osa 6


OSA 4 - Twin Tiger Muay Thai

Päivät vietin Jomtien Beachilla, iltapäivät ja illat Twin Tiger Muay Thain salilla ja myöhäiset illat Jomtien Beachin Night Marketissa. Minun piti tällä reissulla saada aikaan paljon ja nähdä paljon, mutta edes näin jälkikäteen ei ole harmittanut pätkääkään, että pitäydyin tässä pienessä piirissä.

Olen aina ollut vahvasti jouluihminen ja pitänyt hyvin perinteisestä joulunvietosta, mutta ei se nyt ihan täysin paskaa ollut Thaimaassakaan. Jotenkin sitä kummasti unohti kaivata joulua auringon paistaessa, treenatessa ja kertakaikkiaan ihania ruokia syödessä.

Joulu! 24.12.2017. Yölläkin tarkeni ihan ookoo..

Henkilön Jonna Räisänen (@jonnavain) jakama julkaisu

Tällä salilla iski sellainen mukava koti-ikävä. Siellä oli vastaanotto alusta asti niin lämmin, että tunsin välittömästi olevani kuin kotona. Siellä oli niin paljon samoja piirteitä kuin kotisalilla Tuusulassa. Treenaaminen oli monipuolista ja hauskaa. Viimeistään siinä ympäristössä mieli vapautui täysin. Nauru pääsi valloilleen ja jo seuraavana päivänä paikalle saapuessani julistettiin "Here comes number 1 laughter!" Jokseenkin kajahtavaa nauruani matkittiin innokkaasti eikä se ollut ainoa kiusoittelun aihe - satakahdeksankymmentäsenttinen muija on Thaimaassa aika pitkä. Koutsien kanssa otetussa kuvassa toinen seisoo varpaillaan ja toinen korokkeella. Lämminhenkinen vittuilu se on kotisalillakin yksi parhaista tekijöistä, joten sekös minulle sopi mainiosti.


Treenaaminen koostui omatoimisesta alkulämmöstä, viidestä erästä pädejä ja/tai pistareita ja loppuun vähän oman maun mukaan joko säkkiä tai treenin päätös. Tekeminen oli monipuolista ja palaute tuli sellaisessa muodossa, että sitä oli todella miellyttävää ottaa vastaan ja mieli pysyi koko ajan rentona. Tuntemattomaksi jääneestä syystä muut treenaajat saivat levätä erätauot pädeillä, mutta minut pistettiin tekemään punnerruksia ja vatsoja. Ei sellasessa kyykyttämishengessä, vaan kannustaen ja hyvässä hengessä ruoskien. Syytä en tiennyt ja päätinkin, että en kysele, teen vaan vaikka henki menisi. Sellaista asennetta arvostettiin.


Kotiintuomisia treeneistä ei ihan kamalasti irronnut, sillä paiskottiin pääosin thainyrkkeilyn tekniikoita, joita ei potkunyrkkeilyn puolella saa käyttää. Esimerkiksi kyynärpäälyönnit ovat mulle aika vieras juttu, mutta muutaman päivän niitä ahkerasti tahkottuani ne toivat mustelmien lisäksi innostusta. Aloin vähän ymmärtämään miten niitä suunnilleen pitäisi käyttää ja aina välillä sain aikaan hirvittävän kovan iskun kyynärällä, jolloin meinattiin poksahtaa riemusta sekä minä että koutsi. Samoin niskan takaa vetäminen on omassa lajissani nou nou, mutta saahan siihen kieltämättä eri fiilistä, kun ensin riuhtaset tukevalla otteella kaverin niskan takaa huonoon asentoon ja käsistä lisävoimaa repimällä runttaat polvea sisään. Tuli semmonen raivohullu olo, parasta!

Hyvä kamppailusali tuntuu heti kodilta. Ei pelkästään henkilökunnan lämmin vastaanotto vaan myös kaikkien treenaajieen. Ylipäänsä koko reissulla 99% keskusteluista alkoi kysymyksellä "Where are you from?" ja mikäs siinä, se oli helppoa ja luontevaa. Etenkin, kun olin ainoa itse kohtaamani suomalainen ja minulle pädejä koko viikon pitänyt koutsi oli oman aktiiviuransa aikana ottanut matsinkin Suomessa. Finland oli kovaa valuuttaa näillä markkinoilla! Salilla Thaimaan ja Suomen lisäksi edustettuna oli muun muassa Saksa, Uusi-Seelanti, Australia, Skotlanti, Iran, Venäjä ja Yhdysvallat.

Kaikkien kanssa riitti juttua ja vaikka muuten olenkin sosiaalisesti vähän raakile, niin tässä ympäristössä olen aina ollut ihan eri ihminen. Kamppailulajeihin keskittyvässä ympäristössä olo on itsevarmempi ja rennompi. Juttua riitti ja sain paljon kommenttia siitä, että minulla on pakko olla päässä jotain vikaa, kun vaihdan kuin napista painamalla raikuvasta räkätyksestä raivopäiseen mäiskimiseen. Minulle se oli kohteliaisuus, kuinkas muutenkaan! Hyvä kamppailusali tekee kodin myös hirvittävän kaukana kotoa. ♥

Erittäin suosittelemisen arvoinen paikka kaikentasoisille lyöntilajien ystäville. ♥

Treenasin joka päivä sillä viikolla maanantaista lauantaihin. Kävelin kolmen kilometrin matkan edestakaisin kämpiltä salille ja se oli paikallisille ihmeellinen juttu. Tajusin pian heidän itsensä kulkevan mopolla kaikki kivenheittoa pidemmät matkat, joten minulle mitätön kolmen kilometrin kävely teki heihin vaikutuksen. Puhumattakaan kahdeksan ja kymmenen kilometrin juoksulenkeistäni. Kyllä muuten lenkkari läpsytteli toisen eteen vähän eri hengessä Thaimaan rantamaisemissa, kuin kotona Suomessa. Pääsin myös katsomaan thainyrkkeilyä Max Muay Thai Stadiumille.


En tiedä onko minut alunperinkin suunniteltu johonkin Suomea lämpimämpään maahan vai olisiko kenties kolmen vuoden melko raivokkaan treenaamisen tulosta, että lämpö ei missään vaiheessa vaikuttanut negatiivisesti itseeni. Paikalliset kävivät rannalla kyselemässä, että miten ihmeessä voin viihtyä siinä keskipäivän paahteessa, vaikka mulle se ei tuntunut lainkaan pahalta. Myöskään treenatessa tai juostessa kuumuus ei käynyt voimille. Päinvastoin. Ja vaikka päivisin en saanut syötyä oikein mitään energiapitoista, jaksoin silti painaa iltapäivällä treenit satalasissa. Olin oikeastaan todella ylpeä kunnostani, punkero pisti hikeä virtaamaan puroina ja teki sen hymyillen. Ehkä eniten siistiä ikinä!


Illat tosin tankkasin energiaa päivänkin edestä. Jomtien Beachin Night Marketissa oli pilvin pimein ruokakojuja, joista kasata herkkuja. Etenkin smoothiet tekivät allekirjoittaneelle kauppansa, kun ämpärillinen tuoreista hedelmistä, sokerilitkusta ja jäämurskasta veivattua smoothieta maksoi noin kuusikymmentäviisi senttiä euroissa. Hyvänen aika, että muuten maistui! ♥


Alkukankeuksien jälkeen uskaltauduin syömään aina vaan pienempiin ja vaatimattomamman näköisiin paikkoihin. Mitä rohkeammaksi itse kävin, sitä alemmaksi tippui ruoan hinta ja maku taas moninkertaistui. Pidin paikallisesta ruoasta aivan valtavasti!

To be continued..

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Paluu tunnelukkojen ja tunnelukkotestin pariin

Viime vuoden mullistavimpia juttuja oli Kimmo Takasen kirja Tunne lukkosi - Vapaudu tunteiden vallasta. Aluksi tehdään netissä suuntaa antava testi, jonka jälkeen kirja perehdyttää syvällisemmin kaikkiaan kahdeksaantoista eri tunnelukkoon. Niiden syntyyn, tunnistamiseen tämän päivän elämässä sekä niiden työstämiseen, jotta ne jonain päivänä aukeaisivat.

Teos teki vaikutuksen vähän samaan tapaan, kuin Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa aikanaan. Eroina näissä kahdessa on se, että Hellstenin lähestymistapa asioihin on enemmän hengellinen ja hieman armollisempi. Takanen yhtä lempeällä tarkoitusperällä avaa tosiasiat eteen hieman tylymmin: Tunnelukot syntyvät lapsuudessa, emme olisi voineet estää niitä mitenkään, mutta kun emme ole enää lapsia, voimme itse tehdä muutoksen. Aikuisena et voi loputtomiin syyttää lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuneita vääryyksiä. Tai voit, mutta niin kauan olet lukkojesi vanki.

Tämä "armottomampi" lähestymistapa on äärimmäisen tarpeellinen, se taputtaa olalle rohkaisten, ei säälien. Tunnelukkokirja on fakta- ja asiakeskeisempi, vaikka samojen aihepiirien ympärillä pyörivät kumpikin. Itselleni Virtahepo olohuoneessa oli aluksi vaikeaa luettavaa, koska Hellsten puhuu uskonnollisista asioista, vaikka kirjassa mainitaankin, että uskonnolisuutta ei edellytetä. Sen ohittaminen vaati vaan vähän työtä. Sen vuoksi Tunne lukkosi voi meille pakanoille olla helpompaa luettava, kun ei tarvitse painia kahden asian kanssa. Molemmat teokset ovat olleet oman eheytymiseni kannalta äärimmäisen merkittäviä ja suosittelen niitä kumpaakin käytännössä ihan kaikille.

Tunnelukkokirjassa mainitaankin, ettei sen lukeminen (tai kuunteleminen) ole aina helppoa. Sitä se ei tosiaan ollut. Kävin teoksen läpi ensin äänikirjana, jolloin pääsin paiskautumaan todella syvälle kirjassa tehtäviin mielikuvaharjoitteisiin. Mieli on säilönyt hurjia asioita kaikki nämä vuodet. Ja niin pyytäessä päästi niihin käsiksi pelottavan elävästi.

Tein tunnelukkotestin ensimmäisen kerran elokuussa 2017 ja nyt tein sen uudelleen puoli vuotta myöhemmin. Ensin ajattelin, että tunnelukkoni olisivat testin valossa muuttaneet vahvuusluokitustaan (erittäin vahva, vahva, keskivahva, heikko) heikompaan suuntaan, ja niin osalle olikin käynyt, mutta aika moni oli myös radikaalisti vahvistunut. Tajusin kuitenkin heti, että tämän jälkimmäisen testin tein merkittävästi rehellisemmästä ja tietoisemmasta näkökulmasta, kuin puoli vuotta sitten.

Ihmismieli lukkoineen ja ongelmineen kun ei ole millään loogisella mittarilla mitattavissa. Saattaisin huomenna eri mielentilassa saada ihan erilaisen tuloksen vaikkapa tästä tunnelukkotestistä, mutta luulen tämän viimeisimmän kuvaavan aika osuvasti lukkojeni tilaa. Vaikka moni lukoista vahvistui uusittuani testin, en näe sitä huonona asiana. Koen olevani merkittävästi onnellisempi sekä itselleni rehellisempi kuin puoli vuotta sitten ja testin tulokset tottakai muuttavat heti, kun uskallan olla sinut omien vajavaisuuksieni kanssa ja sekä tunnistan että tunnustan ne.


Taulukkoon tein vertailun tuloksista. Korostin vihreällä ne tunnelukot, jotka olivat heikentyneet ja punaisella ne, jotka olivat vahvistuneet. Linkki: Tunnelukot. Käsittelen tekstiksi auki pari muuttunutta ja itselleni tärkeää tunnelukkoa.

Ulkopuolisuus - Vahva → Erittäin vahva
Koulun myötä olen luonnollisesti joutunut toistuvasti tekemisiin uusien ihmisten kanssa uusissa tilanteissa. Puolen vuoden aikana olen entistä vahvemmin tullut tietoiseksi siitä, että koen itseni epävarmaksi hyvin herkästi, jolloin luontainen sosiaalinen lahjakkuuteni vetäytyy. Tietoisuus tästä on kuitenkin johdattanut perehtymään omaan introverttiyteeni syvemmin ja hyväksymään sen. Halusin aina ajatella olevani ekstrovertti, mutta niin ei ole. Nykyään näitä tilanteita helpottaa, tiettyjen muiden tunnelukkojen heikkeneminen, koska pystyn hyväksymään itsessäni tiettyjä piirteitä paremmin ja olemaan itselleni armollisempi.

Alistuminen - Vahva → Erittäin vahva
Alistumisen tunnelukosta:
"Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä. Sinun voi olla vaikea pitää puoliasi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Antaudut enemmän tai vähemmän toisten kontrolloitavaksi, koska haluat välttää ikävän seuraamuksen. Et ilmaise avoimesti tarpeitasi, koska et pidä niitä tärkeinä. Piilotat tunteitasi, varsinkin vihan tunnetta, mikä saa sinut välttelemään konflikteja."

On mielenkiintoista, miten ensimmäisessä testissä tulos on voinut olla vahva. Olen kärsinyt ns kiltin tytön syndroomasta todella pienestä pitäen ja tämä on määrännyt elämääni todella vahvasti aina. Valtaosa elämästäni on perustunut konfliktien välttelyyn ja muiden miellyttämiseen, tunteiden piilottamiseen ja toisten ihmisten mukailemiseen. Se on alkoholismin kanssa saman katon alla asuessa lapselle ja nuorelle elintärkeää. Harvoin, kun painekattila pursusi yli, seuraukset olivat henkisesti järkyttävän raskaita.

Erittäin vahvana tämä tunnelukko on realistinen. Koska sitä se on ollut ja tämä on yksi eniten minua kuvaavia tunnelukkoja. Mutta kuten montaa muutakin asiaa, pidän tätä oleellisena osana kehitystä sellaiseksi ihmiseksi, joka tänä päivänä olen. Ja koska tiedostan tämän, osaan kiinnittää siihen eri tavalla huomiota ja olen aktiivisesti kiinnostunut sen purkamisesta.

Riippuvuus - Keskivahva → Erittäin vahva
Riippuvuuden tunnelukosta:
"Päätösten tekeminen on sinusta vaikeaa, kysyt ehkä neuvoa ja vahvistusta muilta, muutat mieltäsi monta kertaa ja lopuksi saatat olla kuitenkin epävarma päätöksestäsi. Saatat vältellä vastuuta, aloitteellisuutta ja haasteellisia tilanteita. Tunnet luultavasti ahdistusta ja epätoivoa jos joudut ottamaan enemmän vastuuta kuin mihin tunnet kykeneväsi."

Olen tullut hyvin tietoiseksi siitä, miten paljon muiden ihmisten mielipiteet vaikuttavat minuun. Ylläoleva ote riippuvuuden tunnelukon kuvauksesta osuu ja uppoaa täysin. Nyt tuli tunne, että puoli vuotta sitten halusin kovasti ajatella olevani pystyvämpi ja itsevarmempi, kuin minä todellisuudessa ehkä olenkaan ollut. Vuodenvaihteen Thaimaan retki teki ihan järkyttävän hyvää tälle. Ei ollut ketään kehen tukeutua ja jota mukailla. Jouduin tekemään jokaisen päätöksen itse ihan yksin ja huomasin, että hyvinhän siitä lopulta selvittiin. Matkasta jäi ihan älyttömän hyvä mieli ja pärjäsin loistavasti.

Kuitenkin esimerkiksi nyt parhaillaan menossa olevassa työharjoittelussani olen pyrkinyt selättämään tätä tunnelukkoa. Tunnistan tilanteet, joissa haluaisin luistaa paikalta, kuten haastavammissa hoitotoimenpiteissä tai tilanteissa, jotka tekevät oloni epävarmaksi. Pystyn kuitenkin hallitsemaan mieleni niinä hetkinä ja kaivamaan itseluottamusta omaan tekemiseen ja kykyyni toimia. Tästä kuuluu myös kiitos erinomaiselle ohjaajalle, joka on ahkerasti töninyt minua tilanteisiin, joissa on pakko toimia.

Rankaisevuus - Vahva → Keskivahva
Rankaisevuuden tunnelukosta:"Olet hyvin ankara itsellesi ja rankaiset itseäsi jos toimit väärin. Olet usein vihainen itsellesi ja moitit itseäsi tekemistäsi virheistä. Saatat miettiä tekemisiäsi jälkikäteen, ja tuntea syyllisyyttä tai häpeää siitä miten olet toiminut. Saatat olla vihainen itsellesi koska olet joskus heikko, tunteellinen tai tarvitseva."

Tämän tuloksen osasinkin arvata. Olen ahkeran työstämisen kautta oppinut todella olemaan itselleni armollisempi. Aina välillä osaan todella kohauttaa olkia asioille, joista ennen olisin ruoskinut itseni vereslihalle ja kaadellut rikkihappoa perään. En enää päässäni esimerkiksi nimittele ja hauku itseäni, jos en tyypilliseen tapaan saa tehtäviä tehtyä kuin juuri ennen deadlinea tai jos tunnen oloni yksinäiseksi.

Olen tullut enemmän tietoiseksi omista vajavaisuuksistani sekä heikkouksistani ja oppinut hyväksymään ne muuttuvana osana itseäni. Jokin piirre voi olla heikentävä tekijä laajan onnellisuuteni kannalta, mutta sen piirteen vihaamisen sijaan opettelen hyväksymään sen jonain sellaisena, joka on läsnä nyt, mutta jota voin työstää parempaan suuntaan. Vähän kuin ylipaino - en keskity vihaamaan sitä, vaan keskityn löytämään keinot tilanteen korjaamiseksi haluamaani suuntaan.

Esimerkiksi bulimian takia olen rankaissut itseäni todella paljon. Päässäni haukkunut ja moittinut itseäni kymmeniä kertoja, vihannut itseäni. Kun lopulta lakkasin oksentamisen jälkeen tekemästä massiivisia eikoskaanikinäenää -lupauksia ja uhoamista, bulimiakohtaukset alkoivat menettää tehoaan. On ehkä väärin sanottu, että opin kohauttamaan niille olkiani, mutta jotain sellaista siinä tapahtui. Ja yhtäkkiä ahmiminen ja oksentaminen ei enää tarjonnutkaan sitä kontrollin menettämisen ja palauttamisen tarjoamaa draamaa, joka taas auttoi uhriutumisen ylläpitämisessä. Kuinka jonkun joskus tapahtuneen asian takia olen rikkinäinen ja nyt toimin näin ja sitten ruoksin itseäni siitä. Se alkoi tuntumaan enemmän tavalta, kuin varsinaiselta pakenemiselta, jota se ennen oli. Lopulta se menetti tehonsa ja hiipui.

Suojattomuus - Vahva → Keskivahva
Suojattomuuden tunnelukosta:
"Olet kova huolehtimaan ja usein peloissasi - koet olosi turvattomaksi. Murehdit kohtuuttomasti terveyttäsi, vaaroja tai onnettomuuteen joutumista, taloudenhoitoa tai kontrollin menettämistä."

Tämä(kin) tunnelukko sai kyytiä viime vuonna. Olen aina vältellyt riskien ottamista pelkojeni takia - ja riskeiksi luetaan valitettavan pitkä lista asioita. Viime vuoden läpimurtoja tässä valossa olivat muun muassa lähtö opiskelemaan sekä kolme viikkoa yksin Thaimassa ensikertalaisena. Vuosia välttelin kouluun palaamista, koska ajattelin, etten selviä opiskelijaelämästä taloudellisesti. Toistaiseksi on sujunut täysin ongelmitta.

Sitten tuli Thaimaan retki, vähän puun takaa. Olin varma, että pelkäisin lentämistä. Että pelkäisin toimia vieraassa maassa. Tavallaan totta. Lentäminen olikin äkkiseltään parasta pitkään aikaan ja alkuun kohdemaassa pelkäsin kaikkea ja kaikkia, mutta kolme viikkoa on pitkä aika nysvätä neljän seinän sisässä, niin oli pakko lähteä rikkomaan omia rajojaan. Ja pärjäsin kertakaikkiaan loistavasti.

Pessimistisyys - Vahva → Keskivahva
Pessimistisyyden tunnelukosta:
"
Olet pessimisti, ja kiinnität huomiota enemmän elämäsi kielteisiin kuin positiivisiin asioihin. Olet kova huolehtimaan ja murehdit tulevia tapahtumia tai tilanteita. Jos asiat tuntuvat menevän hyvin, se vaikuttaa vain väliaikaiselta. Jos jotain hyvää tapahtuu. odotat että jotain pahaa on tapahtumassa seuraavaksi. Pelkäät, että saatat tehdä päätöksiä jotka johtavat kriisiin tai katastrofiin. Pelkäät virheitä ja pyrit siksi olemaan mahdollisimman huolellinen."

Tämänkin tunnelukon arvasin heikentyneen. Tunnelukon kuvauksesta tunnistan vahvasti ns entisen minäni. Se oli ahdistunut ja pelkäävä ihminen se. Keskitän tietoisesti huomioni enemmän myönteisiin asioihin. Jonkin aiheuttaessa negatiivista tuntemusta saatan esittää itselleni kysymyksiä. Voinko vaikuttaa tähän? Jos voin, mitä aion tehdä sille? Jos en, miten opin hyväksymään sen? Jos voin vaikuttaa, miksi en tekisi niin ja helpottaisi omaa elämääni. Ja jos en voi vaikuttaa, miksi kuluttaisin itseäni keskittämällä negatiivisuutta johonkin, joka ei sillä kuitenkaan muutu?

Pessimistisyyden hellittäminen on yksi eniten niin henkisesti kuin fyysisesti onnellisuuden määrää nostava tekijä. Osaan ohittaa ikäviä asioita takertumatta niihin henkeni kaupalla ja tekemättä niistä suurempia, kuin mitä ne todellisuudessa ovatkaan. Ikävien asioiden vastapainona osaan nähdä sitä tasapainottavat positiiviset asiat. Toisinaan uskallan ajatella ansaitsevani saamani hyvät asiat.


Kaikkiaan sanoisin olevani varsin hyvissä väleissä tunnelukkojeni kanssa. Tiedän niiden asettamat haasteet ja rajoitteet, mutta tiedän ja tiedostan nyt myös vahvemmin sen, että avaimet ovat omissa käsissäni. Saan tehdä lukoillani mitä haluan. En saanut vaikuttaa niiden syntyyn, mutta saan vihdoinkin valita miten paljon annan niiden vaikuttaa nykyiseen elämääni. Ja olenkin edistynyt ihan valtavasti. Ja olen hyvin ylpeä siitä.

Tiedostan edelleen miten pitkä matka on vielä edessä, mutta tuntuu, että olen sillä polulla taas hieman enemmän iloisin ja uteliain mielin. Lakkasin pakottamasta elämää, ihmisiä ja asioita niin helvetillisellä raivolla siihen suuntaan, jota pidin ainoana oikeana vaihtoehtona ja siirryin keskittymään vain oman suuntani löytämiseen. Ja yhtäkkiä kuljetaan elämän kanssa käsikynkkää ainakin valtaosan ajasta samoilla raiteilla hyvässä yhteisymmärryksessä. ♥

KOnna Goes Thailand 2017 - Osa 3

KONNA GOES THAILAND 2017
• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4

• Osa 5
• Osa 6


OSA 3

Hurraa hurraa, hengissä oltiin ensimmäisen varsinaisen päivän jälkeen! Olin lupautunut viemään vaatturille tilauksen treenishortseista, joten se olisi hyvä hoitaa nyt, kun matkatavarat olivat saapuneet, netti pelasi ja aurinko paistoi. Samalla kävisin myös Fairtexin omasta kaupasta ostamassa nyrkkeilyhanskat.

Sain mukaani käyntikortin, jossa oli osoite. Se osoite tosin löytyi mapsin mukaan joka kerta eri kohdasta, mutta jossain siellä keskustassa se on. Reppu selkään ja ykköslenkkarit jalkaan, nyt tiesin suoran reitinkin keskustan alueelle ilman kilometrien harhailua. "Siinä se on pääkadulla, löydät varmasti." Joo. Joku muu olisikin löytänyt aivan varmasti. Mutta mitenkä mahtavaa, että asialle laitettiin juuri minut.

20.12.2017

Käveltyäni muutaman tunnin edestakaisin pitkiä kauppakatuja keskustan alueella jouduin todella toteamaan, että ei tästä tule paskaakaan. Mutta kuten mainittua, apua en voinut kysyä. Käyntikortissa luki erikseen ajo-ohjeet taksikuskille thaiksi, mutta sitkeästi päätin selvitä yksin. Lähdin aamulla matkaan syömättä aamiaista ja se oli paahtavan auringon kanssa todella hyvä yhdistelmä. Tein varovaisen päätöksen syödä. Kesti noin tunnin etsiä sopivan turvallisen näköinen ruokapaikka, johon uskalsin mennä. Maan hintatasoon nähden sain tottakai maksaa moninkertaisen hinnan ruoasta sellaisessa länkkärin makuun perinteisessä siistissä ravintolassa, mutta siinä kohti sillä ei ollut merkitystä.

Tankkauksen jälkeen lähdin uudelleen matkaan täynnä ihan uutta tarmoa. Nyt mä sen paikan löydän! HAAHA! Vitut! Löin osoitteen kymmenettä kertaa mapsiin ja nyt sain uuden sijainnin muutaman kilometrin päähän. Seikkailin sinne ja jouduin myöntämään olevani aivan hevonperseessä. Liikkeen pitäisi olla keskustassa ja olin sieltä todella kaukana. Kantapäät olivat hiertyneet auki, päkiöihin sattui aivan helvetillisen paljon ja pohkeet olivat muuttumassa kiveksi. Oli pakko ottaa itseänsä niskasta kiinni. Taas kesti noin tunnin löytää riittävän turvallisen oloinen taksikuski, jolle avata suunsa.

Vei muutaman minuutin ja noin puolitoista euroa, että olin perillä.

Sitä sopii sitten pohdiskella, että voi hyvänen aika miten voi elämästään tehdä vaikeaa. Tästä päätin ottaa opikseni. Sain sovitun homman hoidettua ja lähdin metsästämään Fairtexin campia. Se löytyi mapsista suoraan ja koska viisastumiseni oli niin tuoretta laatua, en vieläkään ottanut taksia. Sitkeästi kävelin perille kramppaavien pohkeiden ja hiertyneiden kantapäiden kanssa. Perillä mitkään kivut eivät tosin vaivanneet, kun pääsin ihastelemaan Fairtex hotellin puitteita ja kauppoja. Taivas!


Uudet nyrkkeilyhanskat repussa alkoi koko Thaimaa tuntua välittömästi kotoisammalta. Vihdoinkin mulla oli mukana jotain tuttua. Pala kotia.

20.12.2017

Kaikkiaan noin yhdeksän tuntia käveltyäni raahustin takaisin kämpille. Molempien jalkojen amputaatio polven kohdalta tuntui siinä kohti varsin armolliselta toimenpiteeltä. Nukahdin alkuillasta ja oletin saavani unirytmin paikalliseen aikaan kiskomalla unta aamuun asti. Aikamoista toiveikkuutta! Heräsin keskiyöllä ja valvoin aamuviiteen, jolloin meinasi alkaa väsyttämään. Kuuntelin kukkojen kilpahuutoa ystäväni jet lagin kanssa ja kirosin. Päätin kuitenkin alkaa raivolla vääntämään päätäni Thaimaan aikavyöhykkeelle, joten en antanut itseni enää nukahtaa, vaan kiskoin lenkkarit takaisin jalkaan (sattui aivan saatanasti) ja lähdin rannalle katselemaan heräilevää maailmaa. Ei lainkaan huono veto.




21.12.2017

Viime päivinä todella vähiin jääneet unet ja aikaerorasitus tuntuivat vähän samalta kuin ainakin kolme promillen humala. Treenaamaan teki mieli, mutta kroppa oli niin tillintallin, että suosiolla siirsin jumppaamista. Keskiviikon kävelymaratonin jäljiltä oli muutenkin jalat aivan hajalla, joten tuntui ihan täysin pätevältä idealta upottaa ne koko torstaiksi rantahiekkaan. Samana päivänä myös aloin kiinnittämään huomiota omaan kiireeseeni. Kapeiden jalkakäytävien takia hyppelin jatkuvasti autotien puolella ohittaakseni hitaammin kulkevia jalankulkijoita. Ihme laahustajia joka puolella.

En vaan enää tiennyt itsekään, että minne mulla oli niin helvetillinen kiire. Tässä olisi vielä reilu kaksi viikkoa aikaa ilman minkäänlaisia suunnitelmia tai aikatauluja - ja silti mulla oli kiire? Vaatii ihmeen paljon keskittymistä hidastaa tahtia. Antaa sandaalien raapia maata ja askeleen laahata. Rentouttaa hartiat ja rauhassa katsella ympärilleen. Lopulta, kun sen makuun pääsi, ei se tahdin hidastaminen ollutkaan yhtään hassumpaa.

Rannalta etsin kohdan, joka ei ollu turistimassan vallassa. Päädyin lopulta lähes jokaisena päivänä samaan kohtaan. Tajusin, etten ole vuosiin uskaltanut tuhlata aikaa sillä tavalla. Yhden vapaapäivän on uskaltanut lorvia ja se on ollut ihan mukavaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin ei todella ollut minkäänlaista painetta suorittaa tai olla matkalla johonkin. Tunnit kuluivat tekemättä yhtään mitään ja se oli aivan käsittämättömän ihanaa. Tämänkö takia ihmiset käyvät lomamatkoilla?

Suomessa arkiruokavaliooni ei kuulu hedelmiä käytännössä lainkaan, mutta Thaimaan auringon alla ne olivat aika vahva poikkeus. Söin päivittäin varmaan ainakin kilon hedelmiä. Niiden maku oli käsittämättömän hyvä ja ne oli oikeastaan ainoa asia veden lisäksi, jonka sain kurkustani alas päiväsaikaan siinä helteessä.

Perjantaipäivään starttasin auringonpaisteessa hiekkarannalla syöden tuoreita hedelmiä. Siinä kohti tuntui niin vahvasti lomalta, että karistin harteiltani kaikki tätä reissua koskeneet suunnitelmat. Nyt mentäisiin fiilispohjalta. Tehdään jotain tai ollaan tekemättä yhtään mitään. Osasin laahata jalkoja ja tuijottaa neljä tuntia putkeen merta ja sinistä taivasta. Tämmöstä oppituntia ei oltu vielä koskaan käyty!


Perjantaina koin myös olevani sen verran täynnä virtaa, että päätin iskeä hanskat reppuun ja käydä katsastamassa yhden lähellä olleen kamppailusalin. Meno siellä oli ihan ookoo. Löin viisi erää aika tylsiä pädejä, hakkasin viisi erää säkkiä ja sparrasin viisi erää. Oli ihan mukavaa, mutta pädeillä tehtiin yksittäisiä suoria ja kiertopotkuja ja ehkä joku polvi johonkin. Lauantaina kävin uudestaan, mutta meno oli entistä tylsempää, joten sunnuntain levon jälkeen maanantaina vaihdoin paikkaa.

Siellä vietinkin sitten koko toisen viikon. Siellä tuntui kodilta.

To be continued..

lauantai 10. helmikuuta 2018

KOnna Goes Thailand 2017 - Osa 2

KONNA GOES THAILAND 2017
• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4

• Osa 5
• Osa 6


OSA 2

Poikkeavissa tilanteissa painun herkästi jonkun vahvan tunnetilan suojiin. Yleensä se on jonkinasteinen raivari itkulla tai ilman. Siinä pimeässä kämpässä istuessani en kuitenkaan tuntenut yhtään mitään. Ei ahdistanut, ei vituttanut, ei harmittanut, ei mitään.

Tässä kohti en vielä tiennyt minkälainen oppitunti koko tämä retki tulisi olemaan, mutta ainakin päästiin sen makuun heti alkuunsa. Jos olet aivan helvetin kaukana kotoa etkä tunne sieltä yhtään ketään eikä kotiinkaan pääse vielä melkeen kolmeen viikkoon, niin ei siinä paljon itku auta markkinoilla. Eikä Thaimaan yössä. Tilanne vaati henkistä ravistelua ja sitten toimintaa.

Sähköongelma ratkesi reilun tunnin puuhastelun jälkeen. Jostain syystä vaan tuli vahva tunne, että joku juttu tässä on ja sähköt saadaan kytkettyä päälle...jotenkin. Asunnon omistaja olisi varmasti muussa tapauksessa maininnut toisin. Rappukäytävästä löysin sähkökaapin, jossa oli mittarit. Siinä vaiheessa viimeistään olin varma, että jostain mä ne saan nyt päälle. Lopulta löysin katkaisijat yhdestä kaapista ja NAPS! meillä oli taas valoa. Yksi ongelma ratkaistu.

Seuraavaksi iski jano ja nälkä. Hiippailin ulos ja rakennuksen edessä olleelta vartijan tapaiselta kaverilta kysyin missä voisin vaihtaa rahaa. Hän ystävällisesti saattoi minut perille asti ja neuvoi mitä tehdä, puhui jopa melko hyvää suomea! Näytti samalla tien toisella puolella olevan marketin ja käski hakemaan ainakin juotavaa.

Sitten olikin tämä ystävämme valuutta. Ojensin tiskille sata euroa ja sain takaisin melkein neljätuhatta bahtia. Voi vittu, että olin pihalla niiden kanssa. Sata rahaa kuulostaa suomalaiselle isolta summalta, mutta todellisuudessa 100 bahtia on hieman reilut 2,5 euroa. Mutta jos käyt ostamassa vettä, mehua ja kananmunia ja maksat niistä monta sataa, niin tuntuuhan se hullulta.

Kello hiipi aamuyön puolelle, mutta matkalaukusta ei kuulunut. Jälleen tuli aavistus ja vedin riskillä. Koska paikallista internetyhteyttä en siihen hätään saanut, avasin suomalaisen liittymäni mobiililaajakaistan minuutiksi. Se riitti siihen, että sain perille sähköpostin, jonka matkalaukkuasiaa hoitava taho oli lähettänyt. Viestin ohjeistuksen mukaan soitin heille ja sain tietää, että eivät aio kontaktoida minua suomalaiseen puhelinnumerooni, vaan tarvitsevat thainumeron. Ehdottivat siihen esimerkiksi rakennuskompleksin toimiston numeroa. Vai niin. Eipä siinä muuta kuin aamua odottamaan.

Aamulla toimistolta sanottiin, että hae marketista paikallinen SIM-kortti. Marketista sanottiin, että ei täältä semmoista saa. Tai ainakaan ulkomaalainen ei saa. Menin takaisin toimistolle ja sain lopulta heidän numeronsa, jotta saatoin soittaa matkalaukkuasiaa hoitavaan toimistoon ja laukku lähti vihdoin liikkumaan lentokentältä.

Itse sen sijaan halusin internetyhteyden. Tasan just nyt. Ei muuta kuin nokka kohti Pattayan keskustaa. Tiesin suunnilleen mihin suuntaan lähteä, joten sinne vaan. Avun kysyminen tai taksin ottaminen ei tietenkään ollut mikään vaihtoehto. Tsiisus, kun tietäisitte, miten sosiaalisesti rajoittunut yksilö oli nyt päästetty yksin maailmalle. Tämä kostautuisi vielä myöhemmin.


Paikallinen liikenne oli todellinen paskahalvaus itselleni. Mopoa ja autoa tulee oikealta ja vasemmalta eikä vasemmanpuoleinen liikenne helpottanut hahmottamista pätkääkään. Välttelin tietyn ison tien ylittämistä, jonka takia ajauduin lopulta muutaman kilometrin verran sivuun alkuperäiseltä reitiltäni. Löysin kyllä kauniita maisemia ja näköalapaikan. Sieltä oli mukava katsella, että voi nyt saatana, tuolla ihan toisella puolella minun pitäisi olla. Toisaalta olin jo tässä kohti oppinut, että tässä ilmastossa ei harmita oikeastaan mikään. Ja nyt kun oli saavutettu edes kaukainen näköyhteys kohteeseen, niin ei muuta kuin sinne vaan.

19.12.2017

Isojen teiden ylittämiseltä ei voinut enää välttyä. Thaimaalainen liikenne etenkin jalankulkijalle on luokkaa syöksy sekaan ja toivo parasta. Tilannetta ei tietenkään helpottanut se, että thaimaalaiset tööttäilevät paljon. Töötätään tervehdykseksi, merkiksi ohittamisesta, merkiksi saapumisesta mutkaan, muuten vaan, taksikuskit tööttää jalankulkijan huomion herättämiseksi ja varmaan vähän siitä samasta syystä kuin täällä Suomessakin. Ei muuta kuin suojelusenkelit olkapäille ja sekaan vaan. Kaoottinen ensivaikutelma hälveni tulevien päivien aikana kuitenkin pian. Sieltä sekasotkusta olikin helppo löytää ne välit mihin kipitellä jalkaisin eikä tässä maassa heiluteltu keskisormea, vaikka joutuisikin jarruttamaan äkimmin jalankulkijaa väistääkseen. Suojateistä kun oli aika turha haaveillakaan. Suomalaiselle uusi kokemus.

Keskustasta löysin sopivan liikkeen ja hetken päästä 4G oli palannut elämääni. En ole ehkä koskaan eläessäni arvostanut internetyhteyttä niin paljon, kuin tasan juuri sillä hetkellä. Edellinen yhteydenottoni oli tullut Hong Kongista aika pitkän aikaa sitten ja ainakin äiti myönsi seuranneensa jo hieman huolestuneena messengerin kertomaa tuntimäärää edellisestä aktiivisuudesta. Oli mukavaa saada kotiin yhteys. Vielä kun saisi matkalaukkumurheet hartioilta, niin voisi keskittyä olennaiseen.



Neljän jälkeen lähdin käppäilemään toimistolle katsomaan tilannetta, koska tiesin sen menevän viideltä kiinni. Samaan aikaan pihaan ajoi auto, jonka kyydissä oli matkalaukkuja - myös omani oli saanut tarpeekseen Hong Kongista ja päättänyt palata luokseni. HURRAA! Omien tuttujen vaatteiden ja tavaroiden äärellä kyyristellessäni alko viimeisetkin murheet helpottamaan. Hyvä tästä vielä tulee!

Nyt saatoin lähteä toteuttamaan alkuperäistä suunnitelmaani ja otin jalat alleni. Google Mapsin turvin lähdin etsimään rantaa, koska kuinkas muutenkaan. Luonnollisesti harhailin reitiltä, mutta lopulta pääsin ensimmäisen varsinaisen retkipäiväni päättämään rannalla auringonlaskua katsellen. Sillä hetkellä ensimmäistä kertaa tuli ihan todella uskoa tähän reissuun. Näitä haluaisin nähdä vielä monen monta lisää.



19.12.2017

Paluumatkalla harhailin taas ja törmäsin alkuillasta heränneeseen Russian Night Marketiin. Sosiaaliset rajoitteeni estivät menemästä syömään varsinaisiin ruokapaikkoihin. Ostin marketeista pähkinöitä ja kananmunia ja muuta helppoa, koska en kyennyt hakemaan ruokaa katukeittiöstä tai menemään ravintolaan. Ajatuskin hirvitti. Nyt meinasin kuitenkin kuolla nälkään ja Night Marketin lukuisat ruokakojut olivat täynnä toinen toistaan herkullisemman näköistä syötävää. Emmittyäni niiden äärellä itseni näännyksiin söin lopulta jotain tutun ja turvallisen näköistä, friteerattua kanaa. Kun päivän ruokalista on koostunut lähinnä vedestä ja parista kourallisesta pähkinöitä, joku näinkin yksinkertainen syötävä oli pala taivasta.


Myöhään illalla raahustin uuden ystäväni jet lagin kanssa rättiväsyneenä kämpille odottamaan paikallista aikaa aamuviideltä saapuvaa unta. Mutta mitäs pienistä. Seuraavana päivänä paistaisi aurinko ja tiesin missä ranta sijaitsee. Pikaisesti käyn vaan keskustassa hoitamassa yhden shortsiasian, jonka lupasin viedä maaliin.

Niin pikaisesti, että lopulta kävelin melkein yhdeksän tuntia sinä päivänä. Ihan vaan, koska en löytänyt kohdetta enkä varsinkaan suostunut pyytämään apua. Tai ottamaan sitä taksia.

Tai en ainakaan ennen kuin jalat oli rakoilla ja pohkeet niin krampissa, etten olisi voinut ottaa enää askeltakaan. Tsiisus mikä idiootti.

To be continued..

torstai 8. helmikuuta 2018

KOnna Goes Thailand 2017 - Osa 1

KONNA GOES THAILAND 2017
• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4

• Osa 5
• Osa 6


OSA 1 - Lennot HEL -> HKG -> BKK

Noniin! Kuinka muutaman päivän mökkireissusta tuli kolmen viikon Thaimaan retki ja miten siinä sitten kävi?

En tosiaan voi sanoa koskaan matkustelleeni. Joskus kakarana on käyty parissa rantalomakohteessa, mutta niistä ei ole kovin ratkaisevia muistikuvia. Edellisestä lennosta on yli kymmenen vuotta ja muistan vain silloin pelänneeni aivan jumalattomasti. Että Tuusulan lintukotokuplasta oli tarkoitus ponnistaa Helsinki-Vantaalta Hong Kongin kautta vaihtaen Bangkokiin ja sieltä jatkaa maateitse vielä tovi eteenpäin.

Kolmeksi viikoksi.
Yksin.

Idea tästä istutettiin päähäni eräänä joulukuisena torstai-iltana, jolloin kieltäydyin välittömästi jyrkästi. ENHÄN MINÄ NYT VOI!! Tosin jo pari tuntia myöhemmin löysin itseni kotisohvalta miettimästä, että no mitä saatanaa, miksi en voisi? Saman viikonlopun aikana järjestyi koirille hoitopaikat ja työvuoroasiat siten, että sain aikaistettua lähtöä muutamalla päivällä. Saman viikonlopun sunnuntaina ostin lennot. Tasan viikko tästä oli lähtö. Että siis anteeksi..mmitä?!


Tiesin majoittuvani tuttavani asunnolla, jonne sain avaimet mukaan Suomesta. Tiesin suunnilleen mitkä ajo-ohjeet antaa taksikuskille ja siinäpä se. Mitään muuta en sitten tiennytkään. En tasan yhtään mitään.

Sunnuntaiaamuun heräsin pirteänä kahden tunnin unien jälkeen. Lento lähtisi illalla klo 23.45, joten jo aikalailla iltapäivästä olin aivan hermoraunio. Tai ainakin ystäväni oli, koska istuin hänen sohvallaan kyselemässä noin puolentoista minuutin välein, että paljonko kello on. Lopulta olin kentällä varsin hyvissä ajoin, koska en jaksanut enää itsekään kuunnella itseäni, joten pyytämäni kyyti kentälle tarjoiltiin hyvin mielellään hieman etuajassa. Luovutin matkalaukkuni tiskille ja lähdin seikkailemaan. On muuten iso ja hienon näköinen paikka tuo Helsinki-Vantaan lentokenttä. Siellä mä raahustin arkana reppu selässä ja huppu päässä näyttäen todella spurgulta niiden hohtavan upeiden liikkeiden keskellä. Terveisiä Tuusulasta. Kumisaappaat vaan puuttui.

Tiedustelin ennen koneeseen nousua henkilökunnalta, että mitenköhän tiukka vaihtoaika mahtaa olla tunti ja vartti Hong Kongin kentällä, siitä kun jaksoin ottaa kovasti paineita. Ystävällinen virkailija sanoi, että ei se mahdoton ole, mutta kannattaa siinä heilutella tennaria toisen eteen sillä tavalla reippahasti. Sittenhän se nähdään. Nyt kuitenkin ensin pitäisi saada lentopelkoinen taivaalle.

Kävellessäni putkea pitkin konetta kohti meinasi henki salpautua, mutta ei kauhusta. Mun teki mieli hyppiä tasajalkaa ja kirkua riemusta, tämä oli absoluuttisesti siisteintä, mitä olin koko aikuisikäni aikana tehnyt! Minä, jumalaton pelkuri ja aivan mielipuolinen kontrollifriikki, olin matkalla täysin tuntemattomaan paikkaan yksin. Pelko vaihtui ihan käsittämättömään riemuun siinä putkessa tallustellessa. Istahdin paikalleni ikkunan viereen siiven kohdalle siinä äärimmäisen hienossa koneessa. Viereeni samalle riville istui suomalainen pariskunta, jotka ilmeistä päätellen eivät olleet ensimmäistä kertaa lentokoneessa. En minäkään ollut ihan ensimmäistä kertaa, mutta voi nyt jumalautassaatana miten meinasin poksahtaa innosta kuin pikkulapsi jouluaattona.

17.12.2017

Kone rullaili kiitoradalle ja moottoreiden jyrinän voimistuessa ja kiihdytyksen huippukohdan painaessa selkäni penkkiä vasten jouduin puremaan nyrkkiä, että en ala hihkumaan ääneen. Naama kiinni pienessä kylmässä ikkunassa tunsin ihan käsittämätöntä vapaudentunnetta, kun katsoin viliseviä valoja ja vauhdilla etääntyvää valosaastetta. Reilu viikko sitten sanoin, että en varmaan lähde. Ja nyt ollaan taivaalla!


Melko pian tarjoiltiin ruokaa, jonka söin kiltisti omista ruoka-ainerajoitteistani piittaamatta. Jopa sämpylä maistui niissä korkeuksissa aivan helvetin hyvältä. Matkustamosta sammutettiin valot ja tuli yö. Ja sitten tuli kipu. Tiesin, että selkä tulisi tykkäämään todella huonoa koneessa istumisesta, mutta en tosiaan arvannut miten huonoa. Reilun parin tunnin istumisen jälkeen olin valmis vääntämään itkua, koska kipu repi koko selkää lähes tauotta. Olin todella väsynyt, mutta kivulta en saanut unta. Katselin lentokoneessa olleelta näytöltä leffoja ja kuuntelin musiikkia. Vieressäni istunut pariskunta nukkui, enkä en kehdannut herättää heitä päästäkseni jaloittelemaan. Heidän käydessään vessassa ponkasin (tai oikeastaan vaikeroiden kampesin) itseni pystyyn käytävälle ja parhaani mukaan venyttelin selkää auki. Se auttoi hetkeksi.


Lento Hong Kongiin kesti kymmenisen tuntia. Olkoonkin, että se on pitkä aika tauotta repivän kivun kanssa, mutta onneksi sai alkaa keskittymään edessä odottavaan kauhuun, nimittäin siihen vaihtoon. Lasku sujui jouhevasti ja normaalista poiketen olin varsin innokkaana puskemassa ulos ensimmäisten joukossa. Tajusin varsin pian Hong Kongin kentän olevan aivan helvetin iso ja sitäkin sekavampi. Jouduin useaan kertaan pyytämään apua oikean paikan löytämiseksi ja äärimmäisen töykeiden virkailijoiden kanssa asioituani aloin vihdoin nähdä oikeita porttinumeroita. Kerroksia mentiin ylös ja alas ja sinne ja tänne. Kunnes päädyin jonottamaan maanalaiseen. Koska siis kuinkas muutenkaan, tottakai täällä vedetään metrolla porttisiivestä toiseen. Terveisiä Tuusulaan, vittu minkä kokoinen mesta!

Löysin oikean portin ja enemmänkin kuin hyvissä ajoin. Siinä kohti alkoi stressi helpottamaan ja asetuttuani kilometrin pituisen jonon jatkoksi odottelemaan pääsyä koneeseen keskityin hyödyntämään kentän ilmaista Wi-Fiä. Laitoin kotijoukoille viestiä, että hengissä ollaan ja seuraavaan koneeseen matkalla.

18.12.2017

Lennolla Hong Kongista Bangkokiin sain vieressäni istuneelta ranskalaiselta mieheltä apua maahantulokortin täyttämisessä. Söin myös kiltisti retkeni kolmannen lentokoneaterian. Siinä nälässä ja väsymyksessä se pienessä askissa tarjoiltu broileripasta oli ehkä parasta mitä saatoin sillä hetkellä kuvitella. Reilun kolmen tunnin lento oli nopeasti lusittu ja taas meinasin alkaa hihkumaan ääneen, kun tajusin koneen juuri koskettaneen Thaimaan maaperää. TÄÄLLÄ OLLAAN!

Kuumuus. Bangkokin kentällä oli kuuma. Ja paljon ihmisiä. Hirvittävän paljon ihmisiä. Mutta kenttä oli selkeämpi kuin Hong Kongissa eikä ollut edes etäistä vaaraa eksymisestä. Olin etukäteen varannut kentälle valmiiksi taksin noutamaan, joten ei tarvitsisi kuin selvitä ulos kentältä. Seisoin tuskallisen pitkän ajan jonossa passin ja maahantulokortin leimaamiseen, mutta laukkuhihnat häämöttivät jo heti niiden porttien takana, joten ei hätää. Kohta mennään täysillä!

Tympeästä virkailijasta selvittyäni näin heti mille hihnalle laukkuni tulisi pyörimään ympyrää. Paitsi ettei se ollut siellä. Nainen oranssissa liivissä katseli etsivän näköisenä sen hihnan lähellä käsissään nipullinen papereita. Aavistukseni osui oikeaan. Minä päädyin Bangkokiin, matkalaukku ei. Se oli jäänyt ihastelemaan Hong Kongia vähän pidemmäksi aikaa. Tulisi kuulemma keskiyöllä perässä. Olin saanut etukäteen varoituksen, että thaimaalaisten englantia voi olla alkuun vähän vaikea ymmärtää. Niin oli. Neuvottiin menemään selvittämään laukkuasiaa johonkin, en vaan ymmärtänyt pätkääkään, että mihin. Kysyin kertaalleen apua toiseltakin virkailijalta, kunnes lopulta päädyin oikeaan toimistoon.

Kyseisessä toimistossa sain ehkä maailmankaikkeuden ystävällisintä palvelua ja lisäksi oikein hyvällä englannilla. Se virkailijan muodossa saapunut enkeli tuli kuin tilauksesta, koska olin jumalattoman väsynyt, kipeä ja vaipumassa epätoivoon. Laukku luvattiin toimittaa minulle majapaikkaani, joten lähdin jatkamaan matkaani reppu selässä. Olin sen verran sentään osannut varautua.

Tilaamani taksin kuljettaja oli sovitussa paikassa kyltin kanssa, joten se meni todellakin laakista maaliin. Odotin jotain käsiin lahoavaa mätää rotiskoa, mutta pääsin kapuamaan pakasta vedetyn katumaasturin kyytiin. Vajaan kahden tunnin ajomatka oli raskas, koska olin aivan totaalisen loppu, mutta iloinen thaimaalaiskuljettaja sen sijaan oli täynnä elämää ja halusi kovasti jutella. Toivottavasti hän ei ajatellut mun olevan ihan ultimaattinen paskapää, kun vastailin melko lyhyesti ja vaisusti.

Kyseinen ajomatka oli kyllä loistava ensikosketus tulevaan kieliopin osalta. Tottumaton korva ei meinannut millää kyetä tulkkaamaan paikallisen englantia. Opin heti myös sen, että thaimaalainen vaikuttuu suuresti, kun kertoo tulleensa harjoittelemaan thainyrkkeilyä ("OOOOOOH you boxiiiing?!"). Sen aiheen tiimoilta käytiin myös yksi koko reissuni hauskimmista hetkistä, kun olin aivan käsittämättömän loppu ja kuski iloisesti toistaa oletettavasti kysymystä uudelleen ja uudelleen: "Juuuu koo leiniiii?" Ja minä kysyin yhtä monta kertaa uudelleen, että anteeksi mikä juttu?! Lopulta mua alko naurattamaan aivan julmetusti ja siinä me sitten yhdessä tuumin hihiteltiin ymmärtämättä toisiamme. Tai siis minä en ymmärtänyt. Kunnes lopulta välähti: You go training? Myöntävä vastaukseni tuli suusta enemmän ehkä helpottuneena huutona, kuin huolettomana vastauksena.

Ratkiriemukas seikkailumieleni oli aika pahasti kadoksissa. Pattayan läpi ajaessa tunsin jopa harmistusta, se oli askeettinen ja sotkuinen paikka. Maisemat kuitenkin olivat asuinalueellani miellyttävämmät, joten työnsin sen murheen mielestäni. Löydettiin muutaman mutkan jälkeen oikea osoite ja raahauduin kämpille. Asunto oli siisti ja miellyttävä. Napsautin valot päälle. Paitsi etteivät ne menneet päälle. Vitusti eniten siistiä, täällä ei ole sähköjä. Istuin sohvalle kuolemanväsyneenä ja selkä kivusta mutkalla. Siirryin parvekkeelle. Kymmenen aikaan illalla Thaimaan taivaan valot olivat sammuneet, mutta muuten kortteli oli täynnä valoja ja elämää. Tuijottelin parvekkeelta puiden ja kattojen ylle enkä tuntenut mitään. En yhtään mitään.

Siinä sitä oltiin. Noin kahdeksantuhannen kilometrin päässä kotoa ilman sähköä, nettiä ja matkatavaroita. Aivan todella yksin.

Hurraa saatana.


To be continued..