torstai 8. helmikuuta 2018

KOnna Goes Thailand 2017 - Osa 1

KONNA GOES THAILAND 2017
• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4

• Osa 5
• Osa 6


OSA 1 - Lennot HEL -> HKG -> BKK

Noniin! Kuinka muutaman päivän mökkireissusta tuli kolmen viikon Thaimaan retki ja miten siinä sitten kävi?

En tosiaan voi sanoa koskaan matkustelleeni. Joskus kakarana on käyty parissa rantalomakohteessa, mutta niistä ei ole kovin ratkaisevia muistikuvia. Edellisestä lennosta on yli kymmenen vuotta ja muistan vain silloin pelänneeni aivan jumalattomasti. Että Tuusulan lintukotokuplasta oli tarkoitus ponnistaa Helsinki-Vantaalta Hong Kongin kautta vaihtaen Bangkokiin ja sieltä jatkaa maateitse vielä tovi eteenpäin.

Kolmeksi viikoksi.
Yksin.

Idea tästä istutettiin päähäni eräänä joulukuisena torstai-iltana, jolloin kieltäydyin välittömästi jyrkästi. ENHÄN MINÄ NYT VOI!! Tosin jo pari tuntia myöhemmin löysin itseni kotisohvalta miettimästä, että no mitä saatanaa, miksi en voisi? Saman viikonlopun aikana järjestyi koirille hoitopaikat ja työvuoroasiat siten, että sain aikaistettua lähtöä muutamalla päivällä. Saman viikonlopun sunnuntaina ostin lennot. Tasan viikko tästä oli lähtö. Että siis anteeksi..mmitä?!


Tiesin majoittuvani tuttavani asunnolla, jonne sain avaimet mukaan Suomesta. Tiesin suunnilleen mitkä ajo-ohjeet antaa taksikuskille ja siinäpä se. Mitään muuta en sitten tiennytkään. En tasan yhtään mitään.

Sunnuntaiaamuun heräsin pirteänä kahden tunnin unien jälkeen. Lento lähtisi illalla klo 23.45, joten jo aikalailla iltapäivästä olin aivan hermoraunio. Tai ainakin ystäväni oli, koska istuin hänen sohvallaan kyselemässä noin puolentoista minuutin välein, että paljonko kello on. Lopulta olin kentällä varsin hyvissä ajoin, koska en jaksanut enää itsekään kuunnella itseäni, joten pyytämäni kyyti kentälle tarjoiltiin hyvin mielellään hieman etuajassa. Luovutin matkalaukkuni tiskille ja lähdin seikkailemaan. On muuten iso ja hienon näköinen paikka tuo Helsinki-Vantaan lentokenttä. Siellä mä raahustin arkana reppu selässä ja huppu päässä näyttäen todella spurgulta niiden hohtavan upeiden liikkeiden keskellä. Terveisiä Tuusulasta. Kumisaappaat vaan puuttui.

Tiedustelin ennen koneeseen nousua henkilökunnalta, että mitenköhän tiukka vaihtoaika mahtaa olla tunti ja vartti Hong Kongin kentällä, siitä kun jaksoin ottaa kovasti paineita. Ystävällinen virkailija sanoi, että ei se mahdoton ole, mutta kannattaa siinä heilutella tennaria toisen eteen sillä tavalla reippahasti. Sittenhän se nähdään. Nyt kuitenkin ensin pitäisi saada lentopelkoinen taivaalle.

Kävellessäni putkea pitkin konetta kohti meinasi henki salpautua, mutta ei kauhusta. Mun teki mieli hyppiä tasajalkaa ja kirkua riemusta, tämä oli absoluuttisesti siisteintä, mitä olin koko aikuisikäni aikana tehnyt! Minä, jumalaton pelkuri ja aivan mielipuolinen kontrollifriikki, olin matkalla täysin tuntemattomaan paikkaan yksin. Pelko vaihtui ihan käsittämättömään riemuun siinä putkessa tallustellessa. Istahdin paikalleni ikkunan viereen siiven kohdalle siinä äärimmäisen hienossa koneessa. Viereeni samalle riville istui suomalainen pariskunta, jotka ilmeistä päätellen eivät olleet ensimmäistä kertaa lentokoneessa. En minäkään ollut ihan ensimmäistä kertaa, mutta voi nyt jumalautassaatana miten meinasin poksahtaa innosta kuin pikkulapsi jouluaattona.

17.12.2017

Kone rullaili kiitoradalle ja moottoreiden jyrinän voimistuessa ja kiihdytyksen huippukohdan painaessa selkäni penkkiä vasten jouduin puremaan nyrkkiä, että en ala hihkumaan ääneen. Naama kiinni pienessä kylmässä ikkunassa tunsin ihan käsittämätöntä vapaudentunnetta, kun katsoin viliseviä valoja ja vauhdilla etääntyvää valosaastetta. Reilu viikko sitten sanoin, että en varmaan lähde. Ja nyt ollaan taivaalla!


Melko pian tarjoiltiin ruokaa, jonka söin kiltisti omista ruoka-ainerajoitteistani piittaamatta. Jopa sämpylä maistui niissä korkeuksissa aivan helvetin hyvältä. Matkustamosta sammutettiin valot ja tuli yö. Ja sitten tuli kipu. Tiesin, että selkä tulisi tykkäämään todella huonoa koneessa istumisesta, mutta en tosiaan arvannut miten huonoa. Reilun parin tunnin istumisen jälkeen olin valmis vääntämään itkua, koska kipu repi koko selkää lähes tauotta. Olin todella väsynyt, mutta kivulta en saanut unta. Katselin lentokoneessa olleelta näytöltä leffoja ja kuuntelin musiikkia. Vieressäni istunut pariskunta nukkui, enkä en kehdannut herättää heitä päästäkseni jaloittelemaan. Heidän käydessään vessassa ponkasin (tai oikeastaan vaikeroiden kampesin) itseni pystyyn käytävälle ja parhaani mukaan venyttelin selkää auki. Se auttoi hetkeksi.


Lento Hong Kongiin kesti kymmenisen tuntia. Olkoonkin, että se on pitkä aika tauotta repivän kivun kanssa, mutta onneksi sai alkaa keskittymään edessä odottavaan kauhuun, nimittäin siihen vaihtoon. Lasku sujui jouhevasti ja normaalista poiketen olin varsin innokkaana puskemassa ulos ensimmäisten joukossa. Tajusin varsin pian Hong Kongin kentän olevan aivan helvetin iso ja sitäkin sekavampi. Jouduin useaan kertaan pyytämään apua oikean paikan löytämiseksi ja äärimmäisen töykeiden virkailijoiden kanssa asioituani aloin vihdoin nähdä oikeita porttinumeroita. Kerroksia mentiin ylös ja alas ja sinne ja tänne. Kunnes päädyin jonottamaan maanalaiseen. Koska siis kuinkas muutenkaan, tottakai täällä vedetään metrolla porttisiivestä toiseen. Terveisiä Tuusulaan, vittu minkä kokoinen mesta!

Löysin oikean portin ja enemmänkin kuin hyvissä ajoin. Siinä kohti alkoi stressi helpottamaan ja asetuttuani kilometrin pituisen jonon jatkoksi odottelemaan pääsyä koneeseen keskityin hyödyntämään kentän ilmaista Wi-Fiä. Laitoin kotijoukoille viestiä, että hengissä ollaan ja seuraavaan koneeseen matkalla.

18.12.2017

Lennolla Hong Kongista Bangkokiin sain vieressäni istuneelta ranskalaiselta mieheltä apua maahantulokortin täyttämisessä. Söin myös kiltisti retkeni kolmannen lentokoneaterian. Siinä nälässä ja väsymyksessä se pienessä askissa tarjoiltu broileripasta oli ehkä parasta mitä saatoin sillä hetkellä kuvitella. Reilun kolmen tunnin lento oli nopeasti lusittu ja taas meinasin alkaa hihkumaan ääneen, kun tajusin koneen juuri koskettaneen Thaimaan maaperää. TÄÄLLÄ OLLAAN!

Kuumuus. Bangkokin kentällä oli kuuma. Ja paljon ihmisiä. Hirvittävän paljon ihmisiä. Mutta kenttä oli selkeämpi kuin Hong Kongissa eikä ollut edes etäistä vaaraa eksymisestä. Olin etukäteen varannut kentälle valmiiksi taksin noutamaan, joten ei tarvitsisi kuin selvitä ulos kentältä. Seisoin tuskallisen pitkän ajan jonossa passin ja maahantulokortin leimaamiseen, mutta laukkuhihnat häämöttivät jo heti niiden porttien takana, joten ei hätää. Kohta mennään täysillä!

Tympeästä virkailijasta selvittyäni näin heti mille hihnalle laukkuni tulisi pyörimään ympyrää. Paitsi ettei se ollut siellä. Nainen oranssissa liivissä katseli etsivän näköisenä sen hihnan lähellä käsissään nipullinen papereita. Aavistukseni osui oikeaan. Minä päädyin Bangkokiin, matkalaukku ei. Se oli jäänyt ihastelemaan Hong Kongia vähän pidemmäksi aikaa. Tulisi kuulemma keskiyöllä perässä. Olin saanut etukäteen varoituksen, että thaimaalaisten englantia voi olla alkuun vähän vaikea ymmärtää. Niin oli. Neuvottiin menemään selvittämään laukkuasiaa johonkin, en vaan ymmärtänyt pätkääkään, että mihin. Kysyin kertaalleen apua toiseltakin virkailijalta, kunnes lopulta päädyin oikeaan toimistoon.

Kyseisessä toimistossa sain ehkä maailmankaikkeuden ystävällisintä palvelua ja lisäksi oikein hyvällä englannilla. Se virkailijan muodossa saapunut enkeli tuli kuin tilauksesta, koska olin jumalattoman väsynyt, kipeä ja vaipumassa epätoivoon. Laukku luvattiin toimittaa minulle majapaikkaani, joten lähdin jatkamaan matkaani reppu selässä. Olin sen verran sentään osannut varautua.

Tilaamani taksin kuljettaja oli sovitussa paikassa kyltin kanssa, joten se meni todellakin laakista maaliin. Odotin jotain käsiin lahoavaa mätää rotiskoa, mutta pääsin kapuamaan pakasta vedetyn katumaasturin kyytiin. Vajaan kahden tunnin ajomatka oli raskas, koska olin aivan totaalisen loppu, mutta iloinen thaimaalaiskuljettaja sen sijaan oli täynnä elämää ja halusi kovasti jutella. Toivottavasti hän ei ajatellut mun olevan ihan ultimaattinen paskapää, kun vastailin melko lyhyesti ja vaisusti.

Kyseinen ajomatka oli kyllä loistava ensikosketus tulevaan kieliopin osalta. Tottumaton korva ei meinannut millää kyetä tulkkaamaan paikallisen englantia. Opin heti myös sen, että thaimaalainen vaikuttuu suuresti, kun kertoo tulleensa harjoittelemaan thainyrkkeilyä ("OOOOOOH you boxiiiing?!"). Sen aiheen tiimoilta käytiin myös yksi koko reissuni hauskimmista hetkistä, kun olin aivan käsittämättömän loppu ja kuski iloisesti toistaa oletettavasti kysymystä uudelleen ja uudelleen: "Juuuu koo leiniiii?" Ja minä kysyin yhtä monta kertaa uudelleen, että anteeksi mikä juttu?! Lopulta mua alko naurattamaan aivan julmetusti ja siinä me sitten yhdessä tuumin hihiteltiin ymmärtämättä toisiamme. Tai siis minä en ymmärtänyt. Kunnes lopulta välähti: You go training? Myöntävä vastaukseni tuli suusta enemmän ehkä helpottuneena huutona, kuin huolettomana vastauksena.

Ratkiriemukas seikkailumieleni oli aika pahasti kadoksissa. Pattayan läpi ajaessa tunsin jopa harmistusta, se oli askeettinen ja sotkuinen paikka. Maisemat kuitenkin olivat asuinalueellani miellyttävämmät, joten työnsin sen murheen mielestäni. Löydettiin muutaman mutkan jälkeen oikea osoite ja raahauduin kämpille. Asunto oli siisti ja miellyttävä. Napsautin valot päälle. Paitsi etteivät ne menneet päälle. Vitusti eniten siistiä, täällä ei ole sähköjä. Istuin sohvalle kuolemanväsyneenä ja selkä kivusta mutkalla. Siirryin parvekkeelle. Kymmenen aikaan illalla Thaimaan taivaan valot olivat sammuneet, mutta muuten kortteli oli täynnä valoja ja elämää. Tuijottelin parvekkeelta puiden ja kattojen ylle enkä tuntenut mitään. En yhtään mitään.

Siinä sitä oltiin. Noin kahdeksantuhannen kilometrin päässä kotoa ilman sähköä, nettiä ja matkatavaroita. Aivan todella yksin.

Hurraa saatana.


To be continued..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti