lauantai 10. helmikuuta 2018

KOnna Goes Thailand 2017 - Osa 2

KONNA GOES THAILAND 2017
• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4

• Osa 5
• Osa 6


OSA 2

Poikkeavissa tilanteissa painun herkästi jonkun vahvan tunnetilan suojiin. Yleensä se on jonkinasteinen raivari itkulla tai ilman. Siinä pimeässä kämpässä istuessani en kuitenkaan tuntenut yhtään mitään. Ei ahdistanut, ei vituttanut, ei harmittanut, ei mitään.

Tässä kohti en vielä tiennyt minkälainen oppitunti koko tämä retki tulisi olemaan, mutta ainakin päästiin sen makuun heti alkuunsa. Jos olet aivan helvetin kaukana kotoa etkä tunne sieltä yhtään ketään eikä kotiinkaan pääse vielä melkeen kolmeen viikkoon, niin ei siinä paljon itku auta markkinoilla. Eikä Thaimaan yössä. Tilanne vaati henkistä ravistelua ja sitten toimintaa.

Sähköongelma ratkesi reilun tunnin puuhastelun jälkeen. Jostain syystä vaan tuli vahva tunne, että joku juttu tässä on ja sähköt saadaan kytkettyä päälle...jotenkin. Asunnon omistaja olisi varmasti muussa tapauksessa maininnut toisin. Rappukäytävästä löysin sähkökaapin, jossa oli mittarit. Siinä vaiheessa viimeistään olin varma, että jostain mä ne saan nyt päälle. Lopulta löysin katkaisijat yhdestä kaapista ja NAPS! meillä oli taas valoa. Yksi ongelma ratkaistu.

Seuraavaksi iski jano ja nälkä. Hiippailin ulos ja rakennuksen edessä olleelta vartijan tapaiselta kaverilta kysyin missä voisin vaihtaa rahaa. Hän ystävällisesti saattoi minut perille asti ja neuvoi mitä tehdä, puhui jopa melko hyvää suomea! Näytti samalla tien toisella puolella olevan marketin ja käski hakemaan ainakin juotavaa.

Sitten olikin tämä ystävämme valuutta. Ojensin tiskille sata euroa ja sain takaisin melkein neljätuhatta bahtia. Voi vittu, että olin pihalla niiden kanssa. Sata rahaa kuulostaa suomalaiselle isolta summalta, mutta todellisuudessa 100 bahtia on hieman reilut 2,5 euroa. Mutta jos käyt ostamassa vettä, mehua ja kananmunia ja maksat niistä monta sataa, niin tuntuuhan se hullulta.

Kello hiipi aamuyön puolelle, mutta matkalaukusta ei kuulunut. Jälleen tuli aavistus ja vedin riskillä. Koska paikallista internetyhteyttä en siihen hätään saanut, avasin suomalaisen liittymäni mobiililaajakaistan minuutiksi. Se riitti siihen, että sain perille sähköpostin, jonka matkalaukkuasiaa hoitava taho oli lähettänyt. Viestin ohjeistuksen mukaan soitin heille ja sain tietää, että eivät aio kontaktoida minua suomalaiseen puhelinnumerooni, vaan tarvitsevat thainumeron. Ehdottivat siihen esimerkiksi rakennuskompleksin toimiston numeroa. Vai niin. Eipä siinä muuta kuin aamua odottamaan.

Aamulla toimistolta sanottiin, että hae marketista paikallinen SIM-kortti. Marketista sanottiin, että ei täältä semmoista saa. Tai ainakaan ulkomaalainen ei saa. Menin takaisin toimistolle ja sain lopulta heidän numeronsa, jotta saatoin soittaa matkalaukkuasiaa hoitavaan toimistoon ja laukku lähti vihdoin liikkumaan lentokentältä.

Itse sen sijaan halusin internetyhteyden. Tasan just nyt. Ei muuta kuin nokka kohti Pattayan keskustaa. Tiesin suunnilleen mihin suuntaan lähteä, joten sinne vaan. Avun kysyminen tai taksin ottaminen ei tietenkään ollut mikään vaihtoehto. Tsiisus, kun tietäisitte, miten sosiaalisesti rajoittunut yksilö oli nyt päästetty yksin maailmalle. Tämä kostautuisi vielä myöhemmin.


Paikallinen liikenne oli todellinen paskahalvaus itselleni. Mopoa ja autoa tulee oikealta ja vasemmalta eikä vasemmanpuoleinen liikenne helpottanut hahmottamista pätkääkään. Välttelin tietyn ison tien ylittämistä, jonka takia ajauduin lopulta muutaman kilometrin verran sivuun alkuperäiseltä reitiltäni. Löysin kyllä kauniita maisemia ja näköalapaikan. Sieltä oli mukava katsella, että voi nyt saatana, tuolla ihan toisella puolella minun pitäisi olla. Toisaalta olin jo tässä kohti oppinut, että tässä ilmastossa ei harmita oikeastaan mikään. Ja nyt kun oli saavutettu edes kaukainen näköyhteys kohteeseen, niin ei muuta kuin sinne vaan.

19.12.2017

Isojen teiden ylittämiseltä ei voinut enää välttyä. Thaimaalainen liikenne etenkin jalankulkijalle on luokkaa syöksy sekaan ja toivo parasta. Tilannetta ei tietenkään helpottanut se, että thaimaalaiset tööttäilevät paljon. Töötätään tervehdykseksi, merkiksi ohittamisesta, merkiksi saapumisesta mutkaan, muuten vaan, taksikuskit tööttää jalankulkijan huomion herättämiseksi ja varmaan vähän siitä samasta syystä kuin täällä Suomessakin. Ei muuta kuin suojelusenkelit olkapäille ja sekaan vaan. Kaoottinen ensivaikutelma hälveni tulevien päivien aikana kuitenkin pian. Sieltä sekasotkusta olikin helppo löytää ne välit mihin kipitellä jalkaisin eikä tässä maassa heiluteltu keskisormea, vaikka joutuisikin jarruttamaan äkimmin jalankulkijaa väistääkseen. Suojateistä kun oli aika turha haaveillakaan. Suomalaiselle uusi kokemus.

Keskustasta löysin sopivan liikkeen ja hetken päästä 4G oli palannut elämääni. En ole ehkä koskaan eläessäni arvostanut internetyhteyttä niin paljon, kuin tasan juuri sillä hetkellä. Edellinen yhteydenottoni oli tullut Hong Kongista aika pitkän aikaa sitten ja ainakin äiti myönsi seuranneensa jo hieman huolestuneena messengerin kertomaa tuntimäärää edellisestä aktiivisuudesta. Oli mukavaa saada kotiin yhteys. Vielä kun saisi matkalaukkumurheet hartioilta, niin voisi keskittyä olennaiseen.



Neljän jälkeen lähdin käppäilemään toimistolle katsomaan tilannetta, koska tiesin sen menevän viideltä kiinni. Samaan aikaan pihaan ajoi auto, jonka kyydissä oli matkalaukkuja - myös omani oli saanut tarpeekseen Hong Kongista ja päättänyt palata luokseni. HURRAA! Omien tuttujen vaatteiden ja tavaroiden äärellä kyyristellessäni alko viimeisetkin murheet helpottamaan. Hyvä tästä vielä tulee!

Nyt saatoin lähteä toteuttamaan alkuperäistä suunnitelmaani ja otin jalat alleni. Google Mapsin turvin lähdin etsimään rantaa, koska kuinkas muutenkaan. Luonnollisesti harhailin reitiltä, mutta lopulta pääsin ensimmäisen varsinaisen retkipäiväni päättämään rannalla auringonlaskua katsellen. Sillä hetkellä ensimmäistä kertaa tuli ihan todella uskoa tähän reissuun. Näitä haluaisin nähdä vielä monen monta lisää.



19.12.2017

Paluumatkalla harhailin taas ja törmäsin alkuillasta heränneeseen Russian Night Marketiin. Sosiaaliset rajoitteeni estivät menemästä syömään varsinaisiin ruokapaikkoihin. Ostin marketeista pähkinöitä ja kananmunia ja muuta helppoa, koska en kyennyt hakemaan ruokaa katukeittiöstä tai menemään ravintolaan. Ajatuskin hirvitti. Nyt meinasin kuitenkin kuolla nälkään ja Night Marketin lukuisat ruokakojut olivat täynnä toinen toistaan herkullisemman näköistä syötävää. Emmittyäni niiden äärellä itseni näännyksiin söin lopulta jotain tutun ja turvallisen näköistä, friteerattua kanaa. Kun päivän ruokalista on koostunut lähinnä vedestä ja parista kourallisesta pähkinöitä, joku näinkin yksinkertainen syötävä oli pala taivasta.


Myöhään illalla raahustin uuden ystäväni jet lagin kanssa rättiväsyneenä kämpille odottamaan paikallista aikaa aamuviideltä saapuvaa unta. Mutta mitäs pienistä. Seuraavana päivänä paistaisi aurinko ja tiesin missä ranta sijaitsee. Pikaisesti käyn vaan keskustassa hoitamassa yhden shortsiasian, jonka lupasin viedä maaliin.

Niin pikaisesti, että lopulta kävelin melkein yhdeksän tuntia sinä päivänä. Ihan vaan, koska en löytänyt kohdetta enkä varsinkaan suostunut pyytämään apua. Tai ottamaan sitä taksia.

Tai en ainakaan ennen kuin jalat oli rakoilla ja pohkeet niin krampissa, etten olisi voinut ottaa enää askeltakaan. Tsiisus mikä idiootti.

To be continued..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti