lauantai 17. helmikuuta 2018

KOnna Goes Thailand 2017 - Osa 6 - ไม่เป็นไร ♥

KONNA GOES THAILAND 2017
• Osa 1
• Osa 2
• Osa 3
• Osa 4

Osa 5

OSA 6ไม่เป็นไร

ไม่เป็นไร eli mai pen rai oli tuttu käsite jo ennen fyysistä kosketustani Thaimaahan. Olen viimeisen pari vuotta käyttänyt ahkerasti mielenrauhan löytämiseen ja elämäni tasapainottamiseen. Mai pen rai soveltuu siihen täydellisesti ja sen toteuttaminen käytännössä ihan kohdemaassa oli vaivatonta.

Mai pen rai taipuu kääntäjän käsissä suomeksi sanoin "älä välitä" ja englanniksi "nevermind". Se on thaimaalaisen kulttuurin ydin. Sitä voisi myös kuvailla sanoin "mitäs pienistä" ja "no big deal". Thaimaassa ei sovi hermostua tai raivostua, siinä menettää kasvonsa sekä ärsyttää henkiä. Että pää kylmänä vaan, vaikka ei aina menisikään hommat ihan putkeen. Jai jen - viileä sydän - tarkoittaa ilmauksena sitä, ettei ihminen menetä sisäistä tasapainoaan ja pysyy rauhallisena tilanteesta riippumatta.


Vatvoin näitä päässäni aika paljon. Sovelsin vastaavaa ajattelumallia suomalaiseen kulttuuriin ja meillä todella olisi paikallaan sisäistää mai pen rai ja sitä kautta saavutaa jai jen. Suomalainen ottaa pultit (itseni mukaan lukien) käytännössä ihan mistä tahansa asiasta. Raivotaan ruuhkassa, raivotaan ravintolassa väärästä annoksesta, raivotaan tuntia liian myöhässä tulevasta Hesarista ja auta saatana armias, jos joku ohittelee kaupan kassajonossa.

Otin Thaimaasta itselleni mukaan tavan hermostumisen kynnyksellä kysyä itseltäni, onko tämä nyt todella hermostumisen arvoinen asia? Ja aika helvetin harvoin se on. Jos joku törttöilee liikenteessä tai jollain kestää kaupan kassalla maksaminen normaalia kauemmin, niin mitä sitten? Voin kirota perintieseen tapaan autossani tai huitoa keskisormella tai siinä kassajonossa vaihtaa mielenosoituksellisesti lonkalta toiselle ja huokailla kovaan ääneen samalla kelloa vilkuillen. Ja se hyödyttää mitä? Mai pen rai. Mitäs pienistä.

Thaimaassa sain ruokaa tilatessani todella monta kertaa pöytään väärän ihan eri annoksen. Itseäni asia lähinnä vaan huvitti ja söin kiltisti sen mitä satuttiin tuomaan. Ei ollut mulle niin väliä, kaikki ruoka oli siellä hyvää, joten eipä tuo ollut niin justiinsa. Muodostui tiettyjä vakiopaikkoja, joissa kävin lähes päivittäin, mutta tilasin joka kerta eri ruokaa - enemmän tai vähemmän tarkoituksella! Joillekin paikallisille tuli yllätyksenä mieltymykseni thairuokaan, useampi sanoi kokeneensa eurooppalaisten "välttelevän" paikallista ruokaa. En perehtynyt siihen aiheeseen sen syvemmin, mutta koin mielipuolisena ajatuksen lähteä Thaimaahan syömään ranskalaisia ja pihviä.

Ja mitä tulee ruokaan ja vatsaan, niin söin kaikkea ja kaikkialla, enkä kärsinyt minkäänlaisista vatsaongelmista. Toki olen syönyt boulardiita ja maitohappobakteerivalmisteita jo viime kesästä asti ihan yleisesti vastustuskykyä ja suolistoa tukeakseni, ja nämä valmisteet olivat myös reissussa mukana. Varmasti tekivät oman osansa siinä, että vatsa ei ärsyyntynyt mistään.

Thaihieronta | Hedelmät | Maailman herkullisimmat banaanit | Tiger balm | NAM!

Sen sijaan kunnon turistin tavoin ensimmäisinä päivinä lievästi poltin ihoni, mutta luonnostaan ihoni keskivertosuomalaista tummempi pigmentti toimi onneksi pelastajana ja kevyen punoituksen poistuttua yön aikana otin loppuajan vain sitä suomalaisille vähemmän perinteistä lomaväriä. Kärsin lievästä aurinkoihottumasta polvien, kyynärpäiden ja taipeiden alueella, mutta joka korttelissa sijaitsevista apteekeista sai siihen vaivaan hyvin toimivaa voidetta ja ihottuma hävisi nopeasti. Ja jos Suomessakin ihoni reagoi melko rajusti hyttysenpistoihin, niin niiden paikallisten kusipäiden kanssa se vasta hauskaa olikin!

Vuoteen 2017 siirryin niiden juhlien ainoana sinkkuna pariskuntien keskellä ja itkua tihrustaen laitoin keskiyöllä äitille viestin, että selvisin. Selvisin hengissä vuodesta 2016, joka todella yritti nujertaa. Vannoin, että 2017 tulisi olemaan minun vuoteni, jota se todella olikin. Joten mikäs sen osuvampaa, kuin vaihtaa vuoteen 2018 Thaimaan taivaan alla. Koin Pattayan keskustan varsin epämiellyttävänä paikkana, joten en siellä käynyt juurikaan vapaaehtoisesti. Uuden vuoden aattoiltana kuitenkin kävelin keskustaan ja siellä oli ehkä noin kahdeksan miljardia muutakin juhlijaa. Aukiolla oli isot juhlat ja vuotta vaihdettiin näyttävästi - siinä ilotulituksessa ei oltu rahaa säästelty!


Vaihdoin vuoteen 2018 viisi tuntia kotimaatani edellä ja sukelsin vellomaan sen juhlivan ihmismassan mukana pitkin Pattayan ahtaita katuja. Meininki oli kuin vappu Suomessa potenssiin kymmenen! Spray-pulloista ammuttiin ympäriinsä sitä samaa tahmeaa nauhaa ja vaahtoa. Alkoholia, serpentiiniä, palloja, juhlivia ja iloisia ihmisiä. En ole koskaan elämäni aikana ollut juhlimassa uutta vuotta ja nyt sain takautuvasti monen vuodenvaihteen edestä sitä riemua - käsittämättömän hauska tunnelma!


Vuoden 2018 ensimmäiset tunnit sujuivat iloisissa tunnelmissa ja menin hirvittävän hyvillä mielin nukkumaan aamuyön tunteina. Noin muuten se vuoden ensimmäinen päivä ei sitten sujunutkaan ihan suunnitelman mukaan. Aamulla heräsin varmana siitä, että nyt kuolen. Eikä kyse ollut krapulasta, koska sitä varten olisi ensin tarvittu humala, jota en ollut muistanut hankkia. Heräsin ihan tajuttoman kovaan kuumeeseen ja niin mielipuolisiin lihaskipuihin, etten meinannut kyetä liikkumaan. Päivän mittaan ulkolämpötila kohosi mukavasti kolmenkympin paremmalla puolelle, kun minä samaan aikaan sammutin asunnosta ilmastoinnin, puin päälle hupparin ja pitkät housut sekä kaivoin kaapista paksun täkin. Ja palelin silti.

Kuume ja kivut olivat niin kovia, että olin toimintakyvytön. Sitä kipua on vaika edes kuvailla, se oli vaan tauotonta tuskaa päästä varpaisiin asennosta, liikkumisesta tai liikkumattomuudesta riippumatta. Kaivoin jo vakuutusyhtiön hätänumeron valmiiksi mahdollista sairaalareissua varten, mutta olin kuumeesta ja kivusta niin sekaisin, etten saanut edes soitettua. Heräsin pari kolme kertaa päivän aikana luullen olevani kotona ja sitten väänsin itkua, kun tajusin etten olekaan. On varsin avuton olo, kun teidät, että jotain pitäisi tehdä, mutta et pysty itse liikkumaan eikä ole ketään keneltä pyytää apua. Tajusin kuumeen olevan todennäköisesti hälyyttävissä lukemissa, mutta en ollut kykenevä tekemään asialle mitään.


Illalla ennen kahdeksaa pääsin jo sen verran pystyyn, ettei vessaan tarvinnut siirtyä kontaten, jotan päätin suoriutua vain muutaman kymmenen metrin päässä olevaan apteekkiin. Haparoiden hiippailin apteekkiin ja sain lääkeeksi ihan tavallista mietoa ibuprofeenipohjaista kipulääkettä, ravintolisää syömättömyyden paikkaamiseen sekä kuumemittarin. Siinä vaiheessa olo oli melko siedettävä ja lämpö kuitenkin edelleen 38,5 astetta, joten päivällä lukemat on voineet olla varsin huikeita. Nappia kurkusta alas ja vajaan tunnin päästä alkoi hikoilu. Se ei ollut mitään esteettisiä pieniä karpaloita otsalla, vaan ihan suoranaisia puroja pitkin naamaa, kaulaa, raajoja ja selkää. Kipu helpotti vasta seuraavana päivänä, mutta kuume ei enää palannut.


Tämän kokemuksen myötä en viimeisellä viikolla enää treenannut vaan keskityin siihen, jonka parhaiten nyt osasin: olemiseen. Makasin päivät rannalla syöden hedelmiä ja illat kävelin ympäriinsä syömässä kaikkea ja kaiken minkä käsiini sain. Elämä tuntui ja maistui ihan hirvittävän hyvältä niinä päivinä. ♥

Olen aina ollut kova viihtymään kotona ja parinkin yön retket poissa kotoa olen kokenut hyvin uuvuttaviksi ja raskaiksi. Kotiin on aina ollut jumalattoman ihanaa palata. Vielä ensimmäisinä päivinä Thaimaassa ajattelin, että hyvänen aika sitä onnea, kun vihdoin pääsen omaan kotiin. Viimeisenä iltana Thaimaassa katselin viimeisen auringonlaskun rannalla, kävelin tutuiksi tulleilla kaduilla sandaalit raaahet, söin iltatorilla niin paljon kuin jaksoin ja ainoa ajatus oli, etten ole lainkaan valmis lähtemään kotiin.

Jälleen kerran etukäteen tilattu taksi tuli sovitun täsmällisesti hakemaan varhain aamulla. Hieman haikeana katselin auringonnousua nenä kiinni ikkunassa ja sehän oli siinä kohti ollut jo monta päivää itsestäänselvää, että tänne tullaan takaisin. Vaikka paluu kotiin ei ollut toivelistan kärjessä siinä kohti, niin oli mahdotonta olla hymyilemättä, kun näin kentän ikkunasta Finnairin koneen. Kävin Thaimaassa tekemässä pikaisen wai-tervehdyksen ja nyt olisin matkalla kotiin ottamaan vauhtia uutta reissua varten.


Paluulento oli suora ja nyt olin varautunut kipulääkkein. Ahkeralla lääkityksellä pärjättiin selän kanssa paljon paremmin ja matka oli mukava. Menolennolla oli aasialainen matkustamohenkilökunta ja paluulennolla suomalainen. Molemmista pakko sanoa, että ehkä maailmankaikkeuden ystävällisintä ja miellyttävintä palvelua sai molempiin suuntiin. Olin enemmän kuin tyytyväinen.


Suomen ilmatilassa ikkunasta näkyi pelkkää pimeää ja kapteeni kuulutti, että se olisi plus yksi astetta ja vettä sataa. Teki mieli rynniä ohjaamon ovesta läpi karjumaan, että se on nyt kuulkaas pojat täyskäännös ja saatanallisella vauhdilla takaisin, tänne en jää! Ja silti sydän meinasi pakahtua onnesta, kun kentällä odotti vastaanottokomitea, josta päätellen kotiin palasi vähintään maailmanmestari tai ainakin vuoden matkoilla ollut henkilö. Puoli sukua oli ottamassa avosylin vastaan ja sillä hetkellä olin aidosti iloinen, että olin taas kotona.

Lentokentältä minut tuotiin kotiin, vein matkalaukun sisälle ja nappasin autonavaimet. Koska mikä voisi yhdentoista tunnin lennon jälkeen olla tärkeämpää, kuin päästä salille? Ei mikään. Ihan vaan, koska hyvin harva paikka tässä maailmassa tuntuu niin kodilta. Siellä oli monta tärkeää ihmistä treenaamassa, mutta tärkeintä oli valmentajani kesken sparriensa antama hikinen rutistus. Kukaan Suomen päästä ei ollut laittanut niin ahkeraan viestiä ja kysellyt kuulumisia, kuin koutsi. Paluu kotiin oli sinetöity.


♥♥♥

Muutamaa viikkoa myöhemmin ostin ensi kesäksi uudet lennot takaisin Thaimaahan. Lennän Helsinki-Vantaalta Bangkokiin ja alunperin meinasin jäädä samoille nurkille, kuin tälläkin reissulla. Sain kuitenkin todeta olevani paljon kuviteltua rohkeampi jo nyt, joten kesän retkestä tulee vähän erilainen. Matkalaukku vaihtuu rinkkaan ja ostin Bangkokista jatkolennot Phuketiin. Pariksi yöksi ostan majoituksen etukäteen, jotta on joku paikka mihin mennä, mutta sen jälkeen se on vaan lenkkarit jalkaan, rinkka selkään ja katsotaan mitä tapahtuu. Haluan käydä muutaman päivän jooga- ja meditaatioretriitin sekä juuri ennen paluuta ottaa tatuointia, mutta muuten en aio suunnitella mitään.


Saatan sen kuukauden aikana nähdä kymmeniä eri paikkoja tai viettää neljä viikkoa samassa kohteessa, jos rakastun johonkin täysin. Ei suunnitelmia, ei odotuksia, ei paineita.



Ehkä se oli Thaimaa tai ehkä ihan vaan irtiotto omasta arjesta tai ehkä vähän molempia, mutta olen paluuni jälkeen ollut valtavan hyväntuulinen. Olen saanut paremmin pidettyä pään kylmänä arjessa ja osannut kohauttaa olkia entistä useammin hermostumisen sijaan. Ajattelen Thaimaata sydämen kuvat silmissä ja tieto tulevasta reissusta antaa virtaa elämään. Jouduin ylittämään itseäni ja omia rajojani reissussa ihan järkyttävän isolla kädellä. Historiani valossa se oli merkittävää nähdä, että pystyn, suoriudun ja osaan, kun vaan päätän niin. Ja tein sen vielä kirkkaasti. Ja hymyillen.

Ja loppuun vielä viimeinen varsinainen päivitykseni Thaimaasta oivallusten ääreltä:


Ennen Thaimaan matkaani vietin noin viikon verran sääennusteita murehtiessa. Kaikki tahot povasivat pilvisiä ja sateisia päiviä ilman auringonpaistetta valtaosaksi reissua. Lämpötilatkin korkeintaan hyvää Suomen kesää muistuttavia - siis niitä yleensä korkeintaan kahta hyvää kesäpäivää. Vitutti. Mitä järkeä on lähteä toiselle puolelle maapalloa viettämään pitkää Suomen juhannusta? Kysymys oikeasti kuuluu, että mitä järkeä on kuluttaa energiaa murehtien asioita, joihin ei voi millään tavalla vaikuttaa. Jos lennot on jo ostettu ja matka on väistämättä edessä, paskaako siinä kohti enää kelejä ruikutat? Ja lopulta tähän hieman vajaaseen kolmeen viikkoon mahtui tasan kaksi sateista päivää. Muuten pelkkää aurinkoa taivaan täydeltä. Eikä lämpötilat silloinkaan sadepäivinäkään tippuneet edes lähelle niitä Suomen juhannuskelejä. Mutta kyllä kannatti murehtia! 😉 #konnagoesthailand P.s. Se siitä viisastelusta, koska nyt itkuraivaroin sitä, että en halua kotiin. En edes tiennyt pitäväni lämmöstä ja auringosta näin paljon. Huomenna edessä 11h 15min pelkkää lentokonematkailun riemua - jee!
Henkilön Jonna Räisänen (@jonnavain) jakama julkaisu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti