tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kisaura korkattu: Miltä nyt tuntuu?

Julkaistu ensimmäisenä Budoland Finlandin blogissa 10.11.2018.


Itkettää, oksettaa, käsiä tärisyttää, ei saa syötyä ja on vaikea hengittää. Kun kaiken tuon ottaa samaan aikaan, tulee pohdittua pariin kertaan, onko tässä mitään järkeä ja miksi näin tekee itselleen? Ihan vapaaehtoisesti. Mutta siltä se tuntui viime lauantaina, kun heräsin kisahistoriani toiseen ottelupäivääni. Jännitti aivan tolkuttoman paljon ja Googlailin siinä jo muita harrastuksia, kuten satubalettia ja vesijuoksua sekä katselin äkkilähtöjä takaisin Thaimaahan.

Lokakuun alussa iskin ensimmäisen otteluni Espoon Fairtex Openissa 6.10. ottaen 3-0 voiton NBSA:n Cia de Haasista ja kirmasin kisapaikalta omin jaloin ja suoralla nenällä tukka hulmuten lentokentälle, josta suuntana oli parin viikon Thaimaan retki. Espoossa en osannut juurikaan jännittää, se vaan jotenkin meni omalla painollaan Thaimaan huuruisessa usvassa.

Toista se oli Helsinki Openin kanssa, johon en itse Thaimaan seikkailuni takia alunperin edes ajatellut osallistuvani. Valmennuskaksikko oli kuitenkin sitä mieltä, että ihan hyvin voitaisiin lähteä sinnekin rymistelemään ja jossain hyvän fiiliksen puuskassa olinkin yhtäkkiä samoilla linjoilla. Turpaanhan siinä vain saa, jos huonosti menee, pikkujuttu! Todellisuudessa luottamussuhde valmentajiini Jann Rantaan ja Teemu Sivéniin on niin kova, että luotan heidän näkemykseensä omasta kunto- ja taitotasostani. Luotan, että nämä tätä lajin parissa sekoiluani monta vuotta läheltä seuranneet ihmiskainalosauvat eivät laittaisi minua täysin mahdottomaan tilanteeseen.

Kisoja edeltävä aika on valmennuksen osalta tarkkaan aikataulutettua ja kisaryhmä noudattaa annettua päiväkohtaista harjoitusohjelmaa. Tai siis noudattaa silloin, jos ei satu olemaan Thaimaassa. (P.s. En suosittele. Ihan tosi. Ei keskellä kisakautta.) Itse olen hyvin vahvasti tunneihminen, joten koen äärimmäisen tärkeänä vahvan luottamuksellisen ja turvallisen suhteen valmentajiini sekä sen lisäksi meillä hyvin tiivis ja lämminhenkinen ilmapiiri vallitsee ihan erityisellä tavalla myös pienessä kisaryhmässä kilpailijoidemme välillä. Siellä pistetään jakoon ilot, surut, pelot ja riemut.

Kisajännityksen äärellä kakoessani olen itse kokenut kaikista tärkeimmiksi kommentit, jotka eivät pidä voittamista itsestäänselvänä, vaan kertovat, että tärkeintä on tehdä parhaansa, lopputuloksesta viis. On lohdullista tietää, että tukiverkosto ottaa kyllä kopin, jos menee homma ihan reisille. Koska näissä hommissa joskus käy niin. Paniikissa takahamapita yhteen purien kysyin koutsilta, että entäs jos mä häviän? Vastaus oli iloisen yksiselitteinen: "No sitten sä häviät. Ei se ole sen kummempaa." Ja lopulta nyt kolmesta ottelustani ylivoimaisesti paras fiilis jäi siitä, jossa sain eniten turpaani ja hävisin. Että se siitä häviämisen pelosta.

Hieman ennen ensimmäisiä kisojani Fairtex Openissa sain uunituoreet TopTenin kisasuojat käyttööni. Koeajoin kyseiset suojat kotioloissa ja meinasin ratketa riemusta, koska näin hyvin paikallaan pysyviä ja kevyitä suojia en ollut koskaan ennen käyttänyt. Suojat pysyivät koivessa kiinni kuin liimattuna ja se jos mikä on häiriöherkälle äärimmäisen tärkeää. Ja samaa mieltä olen edelleen molempien kisojen jälkeen. Saa keskittyä täysillä riehumiseen, kun suojat istuvat omaan jalkaani kuin valettu eivätkä liiku mihinkään.

Kuva: Sini Tertsonen

Ei muutenkaan ole hyvän tiimin voittanutta. Saa itse keskittyä kaikkeen olennaiseen (kuten siihen jännittämiseen), kun muut siinä ympärillä hoitavat kaiken heidän hoidettavissaan olevan ottelijan puolesta. Laukun pakkaan edelleen kotona itse, mutta siihenkin on valmentajalta saatu tarkistuslista, että kaikki tarpeellinen on varmasti mukana. Budolandin väki on huolehtinut varuste- ja vaatetilanteeni viimeisen päälle edustavaksi, hierojani pitää tyhjää tilaa kalenterissaan kisoja edeltävänä päivänä mahdollisten akuuttien ongelmien varalta, paras ystäväni letittää hiukseni (ja jännittää ainakin kolminkertaisesti niin paljon kuin minä), yleisössä on tuttuja naamoja kymmenittäin ja tsemppiviestejä satelee puhelimeen.

Hiukset kurissa ja kypärä päässä, viimesen päälle kulman kanssa sävy sävyyn olevissa vaatteissa ja varusteissa tuntuu hyvältä seistä valmentajiensa välissä odottamassa pääsyä kehään. Silloin ei enää jännitä. Siinä kohti on enää myöhäistä muuttaa mitään tai tehdä toisin, nyt vaan mennään ja katsotaan mihin nämä rahkeet riittävät. Kehään, tuomari tarkistaa varusteet, hanskat käteen, keskelle iskemään vastustajan kanssa hanskat yhteen, yläfemmat koutseille ja sitten vaan menoksi.

Helsinki Openissa 3.11.2018 otin ensin voiton EKH:n Minna Kivisestä kisojen ensimmäisessä matsissa ja päivän viimeisessä ottelussa sain kyytiä VKK:n Mirjam Hänniseltä. Päivän toisesta rymistelystä otettiin Tuusulaan hopeaa, mutta kuten sanottua, niin hyvä fiilis ei ole ikinä ollut mistään koskaan ikinä ever. Väänsin loppuun asti sen minkä pystyin ja tappiosta huolimatta olin ihan valtavan iloinen suorituksestani ja ihan ylipäänsä koko päivästä. Kestin kovia osumia niin henkisesti kuin fyysisesti, en luovuttanut tai pelännyt.


Onko se nyt sitten todella sen kaiken jännittämisen arvoista? Kyllä se taitaa olla. Ei vastaavia fiiliksiä ole tullut vielä mistään muualta, kuin kehästä. Pistää itsensä toimimaan kaikkia elossa säilymisen vaistoja vastaan ja pakottaa toimimaan myös sen jälkeen, kun ihan kaikki voimat tuntuvat kaikonnen. Ihmiskeho ja -mieli pystyvät käsittämättömiin asioihin enkä malta odottaa, että niitä päästään haastamaan lisää!

Sillä tavalla on tultu aika pitkä matka, kun siirryttyäni TFC:lle vajaa kolme vuotta sitten en halunnut edes sparrata, koska pelkäsin osumia niin paljon. Että kyllä hyvä tiimi tekee mittavien pelkojenkin kanssa painivalle ihmiselle varsinaisia ihmeitä!

Kohti uusia taistoja!

♥: Konna

Kuva: Johanna Lisko

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Helmikuun TOP9

No minkälainen oli helmikuu?
Eipä juuri muistikuvia. Koko kuukausi meni työharjoittelussa. Aika monelle tekisi muuten ihan hirmu hyvää viettää hetki hoitotyön parissa. Esimerkiksi nähdä läheltä mihin johtaa valinta alkoholin liukastamasta tiestä. Tai mitä pelkoja ja ajatuksia vammautuminen tai sairaus tuovat tullessaan, kun et ole saanut itse vaikuttaa kohtaloosi mitenkään. Mikä tekee toisesta katkeran ja toisesta sinnikkäästi kaikin voimin itseään kuntouttavan?
Nähdä, miten omaiset seuraavat vierestä läheisensä hiipumista kohti kuolemaa. Miten yhdellä ajatus on häikäisevän kirkas, mutta keho kuihtuu pois ja toisella fysiikka pelaa, mutta pää ei ole enää millään tasolla tämän maailman menossa mukana.
Nähdä, mitä on kuolema. Olla kuollut. Se näyttää rauhalliselta. Kuolema on painava ja kylmä, mutta ei pelottava.
Mutta se pistää ajattelemaan. Se pistää ajattelemaan, että muistanhan itse varmasti elää nyt, kun siihen on mahdollisuus?
Kuten sanottua, tekisi monelle hyvää nähdä se elämän kääntöpuoli. Joku tappaa itseään viinalla, toinen työnteolla, kolmas huonolla ravitsemuksella ja neljäs stressillä. Kuka asettaa rahan tahkoamisen kaiken yläpuolelle ja kuka talloo jalkohinsa todellisen itsensä mukaan lukien kaikki ja kaiken saadakseen edes pienen hetken parrasvaloissa.
Kukin tyylillään, loppu meillä kaikilla on sama. Jeesustelemaan en ala, vaikka pääsenkin aitiopaikalta seuraamaan elämän arvaamattomuutta, en lopeta tyhjänpäiväisistä asioista kiukuttelua tai ole pakkopositiivinen, kun vituttaa niin, ettei veri kierrä päässä. Se on elämää eikä väistämätön kuolema edellytä meistä kenestäkään pyhimysyä.
Mutta jotain pientä se tekee väistämättä silti. Työpäivän jälkeen sitä pienen hetken muistaa arvostaa jo ennestään korkealle arvottamiaan asioita hieman vieläkin enemmän.
Että olen terve ja pystyvä. Että on keho joka toimii, pää joka ohjaa ja sydän josta riittää hyvyyttä myös muille annettavaksi.
Ja että saan rakastaa ja olla rakastettu. Helmikuussa rakastin taas vähän enemmän ja syvemmin. Käsittämätöntä, miten onnellinen ja onnekas voikaan ihminen olla. 🖤

Ainii ja sit mä tappelin, otin monta selfietä ja olin murjottavana.


torstai 14. helmikuuta 2019

R-sanat

Vielä viime vuoden puolella muistan käyneeni keskustelua siitä, kuinka en tiedä, mitä oikeasti ovat ja tarkoittavat R-sanat. Ne ovat aina olleet sanoja ja käsitteitä vailla mitään konkreettista merkitystä tai henkilökohtaista kokemusta. Ihmiset tuntuvat niitä viljelevän kepeästi ja sitten ne mukamas tarkoittavat jotakin. En vain tiennyt, että mitä. Itselleni ne eivät koskaan ole olleet mitään. Korkeintaan sellaista yliarvostettua ällöromantikkojen huuhaata.

R-sanoja ja niiden merkityksiä on käsitykseni mukaan monenlaisia. Niitä käytetään esimerkiksi perhe- ja ystävyyssuhteissa. Itse en muista koskaan (nyt voi muisti tehdä tiedostamattani pientä kepposta) kuulleeni ainakaan toiselta vanhemmistani ihan oikeaa R-sanaa. Toiselta puolelta joskus joitain sanamuunnelmia, mutta en koskaan ihka aitoa R-sanaa. Voi myös olla, että en ole vain rekisteröinyt niitä, koska eihän ne mitään ole ikinä tarkoittaneetkaan. Sen ainakin tiedän, että itse en ollut koskaan R-sanoja käyttänyt tai ainakaan todella tuntenut niiden merkitystä. Niitä on kokemukseni mukaan käytetty siksi, että niin nyt vaan kuuluu tehdä.

Koska R-sanat olivat menettäneet merkityksensä. Jos sellaista nyt koskaan oli edes ehtinyt muodostumaan. Ei R-sanoja sanota ihmiselle, jota enemmän tai vähemmän tahattomasti ja tahallisesti kohtelee huonosti, toistuvia kertoja. Ei sellaiselle, jolle valehtelee, jonka luottamuksen pettää ja jonka kärsimyksiltä ummistaa silmänsä. Ei sellaiselle, jota kiristää, uhkailee ja lahjoo. Ei sellaiselle, jonka on valmis hylkäämään. Koska kun niin tehdään, R-sanojen tarkoitus vääristyy.

Sittemmin olen saanut ystävyyssuhteita, joissa on tuotu esille R-sanoja ja todella tarkoitettu niitä. Ja niiden tarkoittamisella nyt tarkoitan sitä, että toimitaan niiden sanojen oletetun merkityksen mukaisesti. Kuten esimerkiksi, että halutaan toiselle ensisijaisesti hyvää, iloitaan tämän menestyksestä, autetaan kantamaan suruja ja murheita, annetaan toisen olla oma itsensä ja osataan pyytää anteeksi puolin ja toisin, kun on oltu paskapäitä. Koska kaikki me ollaan joskus vähän perseestä. Allekirjoittanut vähän useamminkin ja vähän enemmänkin.

Mutta entäs parisuhde ja sen R-sanat?
Itselleni täysin vieras maaperä. Viime vuoden puolella, 27-vuotiaana, en kokenut olleeni kertaakaan oikeassa parisuhteessa. Muutaman vuoden tuhlasin omaani ja erään jantterin aikaa omalla sekoilullani. Nyt näen sen, ettei siinä ollut mitään todellista eikä mitään mahdollisuuksia. Pääni on ollut niin totaalisen sekaisin ja olen ollut ihmisenä niin kusipäisen hukassa, etten ilman helvetin intensiivistä ammattiapua olisi voinut olla mitään kenellekään. Ja koska sitä apua en hakenut, päädyin elämään itsekseni.

Neljä ja puoli vuotta etsin järkeä päähän ja rauhaa sydämeen. Siihen mahtuu aivan mieletön määrä kaikenlaista säätämistä ja vaiheilua. Aina välillä ajattelin, että no kyllä nyt varmaan olisi jo aika asettua aloilleen ja ehkä sellainen parisuhde olisi kiva. Millon kenestäkin yritin väkisin päässäni vääntää itselleni poikaystävää, mutta aina oli jotain. Pohdin ankarasti mikä itsessäni on vikana, kun löydän jokaisesta kokelaasta jotain sellaista, minkä takia se juttu ei voisi ikinä toimia. Tai vaihtoehtoisesti ripustauduin paskapäihin, jotka kohtelivat huonosti. Koska hei, läheisriippuvuus ja epätoivo. Mutta kaikista niistä miehistä halusin muuttaa jotain. Enemmän tai vähemmän, mutta aina jotain. Onneksi olin kuitenkin sitä mieltä, että ei parisuhdetta pidä joutua pakottamaan. Luotin siihen, että jos niin on joskus tarkoitettu, niin kyllä sen sitten tietää.

Reilu vuosi sitten lähdin Thaimaahan ensimmäistä kertaa ikinä. Tietenkin yksin ja kolmeksi viikoksi. Siitä retkestä alkoi uusi ajanjakso. Monellakin tavalla. Ja viime kesänä palasin Thaimaahan retkeilemään kuukaudeksi, joogasin, thainyrkkeilin ja juhlin neljä viikkoa. Palasin kotiin, nousin kisakehään ja palasin Thaimaahan. Olin tavallaan enemmän hukassa kuin ikinä, mutta samalla myös menossa itseni ja elämäni kanssa tukka hulmuten johonkin suuntaan. En vieläkään osaa sanoa tarkalleen mihin, mutta eteenpäin. Vahvasti eteenpäin.

Thaimaassa sattui kohtaaminen. Tapasin henkilön, josta pidin välittömästi. En vieläkään osaa sen hetken osalta selittää miksi, mutta intuitio oli vahva, tämä tässä on nyt sitten hyvä tyyppi. Todella hyvä. Nykyinen linjaukseni on, etten enää koskaan halua kuulla olevani "erilainen kuin sillon aluksi", niin noin vuorokauden sisällä tapaamisesta olin iskenyt pöytään kaikki taskuista löytämäni kortit. Siis aivan jokaisen helvetinperkeleen yksityiskohdan itsestäni ja elämästäni, että hei, tässä olis nyt tämmönen kasa selvitettyjä ja selvittämättömiä ongelmia ja rekka-autollinen paskaa. Tein hyvin selväksi, että nyt tässä on herralla käsillä maailmankaikkeuden huonoin sijoitus.

Hänestä tuli se, joka antoi R-sanoille merkityksen.

Ei pelkästään se, että haluaa olla toisen lähellä ja tehdä asioita yhdessä. Ei pelkästään se, että kahden viikon reissu ulkomaille ilman toista aiheuttaa fyysisesti pahalta tuntuvaa ikävää. Eikä pelkästään se, että haluaa siivota kodin tai laittaa ruokaa toista ilahduttaakseen.

Vaan erityisesti esimerkiksi se, että kaikkine pelkoineen saa olla oma itsensä. Että siinä se on jokaisesta oman pään sisäisestä kaaoksesta toiseen aina yhtä tyynenä muistuttamassa siitä, että ne pelot eivät liity tähän, eivät ole tämän ihmissuhteen osalta todellisia. Saan kohdata ne rauhassa niitä kieltämättä, mutta ne eivät ole tätä päivää. Vain vanhoja traumoja. Niin vakuuttavasti, että lopulta yhtäkkiä muistaa unohtaneensa pelätä. Että saattaa huomata eläneensä hetkessä, murehtimatta menneitä tai tulevia. Henkilökohtaisia kaaoksia ei kukaan muu pysty siivoamaan tai korjaamaan, mutta näköjään tukena oleminen on mahdollista ja tehostaa prosessia. Eikä tarvitse arpoa, haluaisiko elää tämän henkilön kanssa vai ei. Sen tietää. Voi helvetti kuinka sen kyllä sitten tietää.

En enää vuosiin ole tarvinnut tai varsinkaan halunnut ketään pelastamaan itseäni. Kun ymmärtää riittävän vahvasti sen, että vain minä voin auttaa itseäni ja vain minä olen vastuussa omasta onnellisuudestani, ongelmia ja traumoja on mahdollista sekä kohdata että avata. Tällä traumahistorialla prosessi on luokattoman pitkä, mutta se on jo hyvällä mallilla - tai ainakin etenee koko ajan. Puhuminen on niin kivoissa kuin etenkin ikävissä asioissa edelleen haastavaa, mutta onneksi tässäkin kehittyy. Asian voi tarvittaessa kirjoittaa tai sitten voi pyytää lisäaikaa käydäkseen sitä riittävän selkeyttävästi läpi omassa päässään, jotta sen voi tuoda edes osittain järkevässä muodossa päivänvaloon.

Nyt 28-vuotiaana ensimmäistä kertaa tiedän todella mitä se on - rakkaus. Mitä on rakastaa ja olla rakastettu. Nämä R-sanat ovat muuten vaikeimpia koskaan kohtaamiani sanoja. Sujuvasti tuotan niin kirjoitettua kuin puhuttuakin tekstiä aika tahdilla ja latelen kirosanoista lähtien varsin lennokkaasti mitä tahansa, mutta R-sanoja pitää vielä vähän harjoitella.

Miltä se sitten tuntuu, kun R-sanalla on todella merkitystä?
Se on päästä varpaisiin iskevä maailman miellyttävin lämpöaalto. Se notkauttaa polvia ilman pelkoa kaatumisesta. Sen hetken ajan maailma kutistuu hyvin lohdullisen pieneksi ja juuri sillä hetkellä ei ole olemassa mitään muuta. Pienen hetken ajan tuntee joka solullaan selkeämmin ja vahvemmin kuin normaalisti. Sen sanominen ja sen kuuleminen on ollut merkityksellisempää, kuin olisin ikinä elokuvien pohjalta osannut kuvitellakaan.

On hienoa tajuta todella tarkoittavansa sitä. Tarkoittavansa sitä suuremmin, kuin olisin voinut tällä päällä ja sydämellä edes kuvitella olevan mahdollista. Mutta niin se on.

Suurin koskaan ottamani riski.
Rakastan.


lauantai 12. tammikuuta 2019

Koiran lopettaminen - Mitä ja miten?

Ensimmäinen oma koirani lopetettiin viime vuoden loppupuolella ja ajattelin jakaa kokemuksen näin ihan julkisestikin. Koiria (ja lemmikkejä ylipäänsä) taitaa tänä päivänä olla kodeissa enemmän kuin koskaan ennen ja pääsääntöisesti koiran maallinen taival päättyy ennen omistajan kuolemaa, joten on hyvä tietää mihin valmistautua.



Päätös

Milloin koiran elämä ei ole enää elämisen arvoista?
Jaa a. Turhauttavin kysymys ehkä ikinä, siihen kun ei ole yhden ainutta oikeaa vastausta olemassa. Syyt voivat olla fyysisiä (sairaudet, kivut, jne.) tai psyykkisiä (pelot, aggressio, stressi, jne.) tai niiden yhdistelmiä. Eikä sitä vastausta voi kukaan muu oikeastaan edes antaa, omistajansa tulee tuntea koiransa parhaiten.

Paljon koiraihmisten parissa pyörineenä olen tullut siihen tulokseen, että mielummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Jossittelu on kamalaa. Päiviä, viikkoja, kuukausia vaikkapa sairauden kourissa kuihtunut ja riutunut koira tuskin osaa arvostaa omistajansa hyviä tarkoitusperiä yrittää löytää vielä jokin lisäaikaa antava oljenkorsi tai yrityksiä saada pitkitettyä yhteistä aikaa vielä vähän. Koira elää hetkessä. Koira ei oman uskomukseni mukaan osaa ajatella, että kohta tämä kipu, pelko, ahdistus tai stressi ehkä helpottaa.

Mutta missä se raja sitten menee?
Ei harmainta aavistusta. Oma mummokoirani sairasteli pienen ikänsä sekä oli hyvin tapaturma-altis ja mietin ehkä sen kymmenen kertaa vuosien varrella, että oliko tämä nyt tässä. Ja lopulta sen vaan tiesi. Katsoi koiraansa, jonka on oppinut vuosien varrella tuntemaan kovin hyvin. Vaikeinta on saada sanottua ääneen, että nyt ei taistella enää. Sen sanominen sekä helpottaa, että saa tuntemaan itsensä totaaliselta luovuttajalta.

Lopetus

Itse lopettaminen tapahtuu yleensä varaamalla aika eläinlääkäriin tai tilaamalla eläinlääkäri kotikäynnille. Toisilla saattaa olla mahdollisuus esimerkiksi ampumiseen, mutta se lienee harvinaisempaa ainakaan näin kaupunkilaisilla. Itse varasin ajan tutulta eläinlääkäriltä tekstiviestillä, koska huutoitkemättä en olisi sitä puhelua pystynyt soittamaan. Myös sähköposti on yksi vaihtoehto tai pyytää jotakuta soittamaan puolesta. Itse olen kerran soittanut toisen puolesta, eikä siitäkään kyllä ihan täysin coolina selvitty, kyllä se kurkkua kuristaa, vaikka ei olekaan kyseessä oma koira.

Meidän tapaus oli tälle eläinlääkärille tuttu, joten lisäkysymyksiä ei esitetty. Toisen puolesta lopetusta soittaessani eläinlääkäri kysyi tilanteesta taustoja, ettei huvikseen tervettä koiraa laiteta pois. Tähänkin on hyvä varautua, koska siinä vaiheessa on parempi mitä vähemmän tulee mitään yllätyksiä.

Sovittuna aikana menimme paikan päälle ja koira sai melkein heti vahvan nukutteen nahkaan. Tarvittaessa koiran voi myös jättää eläinlääkäreiden hoivaan, jos ei itse halua olla paikalla, mutta itse koen äärimmäisen tärkeäksi saada olla mukana loppuun asti. Eläinlääkärit ovat (tai ainakin pitäisi olla) tässä kohti hyvin tahdikkaita eikä small talkia pahemmin lennä. Tervehditään ja toimitaan itsevarman rauhallisesti. Asiansa osaava tilannetajuinen lääkäri ottaa tilanteen haltuunsa. Koira vaipuu uneen ihan muutamissa minuuteissa, jonka jälkeen suoneen laitetaan eutanasia-aine. Oma koirani otti tämän jälkeen muutamia hieman rohisevia todella syviä henkäyksiä ja lopulta hengitys lakkasi. Tästä menee taas muutamia minuutteja, niin lääkäri kuuntelee sydänäänet varmistaakseen koiran elintoimintojen lakanneen.

Jälleen tässä kohti tilannetajuinen ja asiansa osaava eläinlääkäri antaa kiirehtimättä aikaa olla koiran kanssa. Lopetus on tyypillisesti hyvin rauhallinen tapahtuma, eikä ainakaan omalla kohdallani kuolleen koiran näkeminen tai koskeminen tehnyt lainkaan pahaa. Ruumis alkaa kylmenemään hyvin pian ja silmät samentuvat heti elintoimintojen lakattua. On hyvin konkretisoivaa nähdä ja tuntea nämä "elämä loppumisen" merkit. Koira näyttää hyvin levolliselta ja noh, kuolleelta.

Ennen lopetusta koira kannattaa mahdollisuuksien mukaan käyttää tarpeillaan. Kuollessa elimistö rentoutuu täysin, joten on mahdollista, että ulosteita ja/tai virtsaa vuotaa ulos. Tämä ei tietenkään ole vaarallista, mutta siihenkin on hyvä osata varautua. Oman koirani tapauksessa mitään ei tullut ulos, sillä koira oli käynyt tarpeillaan juuri ennen lääkäriin menoa.

Mummu ikiunessa.


Kuoleman jälkeen

Ruumiin hävittämiseen on monta eri vaihtoehtoa. Eläinlääkäri voi hoitaa ruumiin hävityksen, monet eläinlääkärit toimivat yhteistyössä tuhkauspalveluiden tarjoajien kanssa, ja voivat siten toimittaa ruumiin puolestasi esimerkiksi yksilötuhkaukseen ja uurnan voit noutaa joko eläinlääkäristä tai saada sen postitettuna kotiin. Eläinlääkärit ja eläinlääkäriasemat usein infoavat vaihtoehdoista kotisivuillaan tai vaihtoehtoja voi tiedustella itse.

Viimeinen kuva otettiin krematorion pihassa.
Ruumiin voi myös viedä mukanaan esimerkiksi haudattavaksi tai kuten itse tein, eli toimitin koiran henkilökohtaisesti tuhkaamoon. Paikaksi valitsin Sateenkaarisillan Pieneläinkrematorion perustuen sijaintiin sekä uurna- ja muistokoruvalikoimaan. Kontaktoin heitä ennen lopetusta sähköpostitse, sillä vastaanotto toimii ajanvarauksella.

Syy toimintatapaan oli puhtaasti tunneperäinen. Mummokoira oli ensimmäinen ikioma koirani ja vietimme yksitoista vuotta yhdessä, joten oli itselleni tärkeää saada saatella mummu loppuun asti itse. Eläinlääkäristä lähtiessä käärin ruumiin harmaaseen vilttiin ja pidin sylissäni ajomatkan ajan, koska olin niin onnekas, että poikaystäväkokelas meni tarjoutumaan oma-aloitteisesti mukaan tälle ratkiriemukkaalle retkelle, vaikka olin varautunut itse ajamaan. 

Kuolleena koira ikään kuin painaa merkittävästi enemmän kuin eläessä, sillä velttona retkottava eläin on merkittävästi haastavampi siirreltävä, kuin lihasjännitteinen. Etenkin siis isomman koiran kanssa kannattaa varautua laatikon tai kestävän kassin kanssa, mikäli haluaa siirron tehdä itse.

Tunnin mittaisen ajomatkan aikana mummokoiran tassut kylmenivät merkittävästi ja jotenkin siinä ajan kanssa sai todella itsensäkin tajuamaan sen, että tässä tämä nyt oli. Vasta krematoriolla laskin mummun sylistäni ja silitin sitä viimeisen kerran. Muutamaa päivää myöhemmin kävin hakemassa kotiin valitsemani uurnan ja sydämenmuotoisen muistokorun, jonka sisään on säilötty pieni määrä tuhkaa. Nämäkin olisi saanut postitettuna kotiin, mutta halusin hakea ne itse.



Kustannukset

Kaikkiaan lopetus maksoi 295€ (lopetus+tuhkaus+uurna+muistokoru). Hinnat vaihtelevat lääkärin, valittujen palvelujen ja koiran koon mukaan.

Lopuksi

Koiran lopettaminen on hirvittävän raskas päätös ja prosessi, johon sitoudumme sillä hetkellä, kun päätämme ryhtyä koiranomistajiksi. Se on meidän velvollisuutemme ja viimeinen palveluksemme rakkaalle lemmikille. Kotikoirat harvoin kuolevat luonnollisen kuoleman, kuten ne tekisivät luonnossa, joten meillä on velvollisuus tulkita, milloin elämä ei enää ole elämisen arvoista ja olla pitkittämättä tarpeetonta kärsimystä. Se on epäitsekkyyttä ja aitoa rakkautta.

Ne kaikista isoimmat ja karskeimmatkin äijät ovat nieleskelleet palaa kurkusta ja pyyhkineet silmäkulmiaan näissä tilanteissa. Lopetukseen on siis syytä varautua myös nenäliinoin. Lapsiperheistä olen kuullut kokemuksia, joissa lapset pyydetään tai he itse haluavat tulla mukaan lopetukseen. Vanhemmat ovat sanoneet ja kokeneet, että se on myös lapsille helpompi tapa käsittää ja käsitellä lemmikin kuolemaa, kuin se, että lemmikki vain ei yhtäkkiä enää tulekaan kotiin enää ikinä. Tämä tietysti on hyvin yksilöllistä ja tapauskohtaista, mutta kuolema kuitenkin on luonnollisin ja väistämättömin osa elämää.

Kannattaa itkeä, kun itkettää, ja itseni kaltaisen tunneherkän yksilön tapauksessa sitä itkua sitten riittää aivan pirusti. Luopumisen tuoma suru ja tuska sekä ikävä ne vain pyrkivät ulos, eikä sitä kannata turhaan estellä. Loppujen lopuksi päällimäiseksi asettuvat kuitenkin muistot.

Vaikein hetki oli ainakin itselläni juuri ennen lopetusta. Kun koira on todettu kuolleeksi, itku repii sielua rikki, mutta mukana saattaa olla myös helpotusta. Arpominen, jossittelu ja taisteleminen on päättynyt. Mitään ei voi enää tehdä. Tästä helpotuksen tunteesta ei kannata itseään siis soimata, koen sen itse hyvinkin luonnollisena reaktiona.

Suurimmalla osalla koiranomistajista tämä prosessi on edessä ja se on aina yhtä raskas. Uskon, että valmistautuminen tekee siitä tietyllä tavalla helpompaa. Etenkin ensimmäisellä kerralla, jos prosessi on täysin vieras, eikä juurikaan hahmota mitä odottaa. Toivottavasti tällä pystyn tarjoamaan siihen vähän helpotusta. Kuolema ei ole pelottava asia, se vaan pitää uskaltaa kohdata.


perjantai 4. tammikuuta 2019

Puhtaalta pöydältä

Uusi vuosi, uudet kujeet, uusi blogi.

Vanha blogi on siirretty historiaan kaikkine taakkoineen ja sen löytää, jos nyt välttämättä haluaa etsiä. Ennemmin otan nyt katseen kohti tulevaa, koska elämä on nyt enemmän erilaista kuin koskaan ennen, enkä halua siihen repiä menneisyyden roskia mukaani. ♥