torstai 14. helmikuuta 2019

R-sanat

Vielä viime vuoden puolella muistan käyneeni keskustelua siitä, kuinka en tiedä, mitä oikeasti ovat ja tarkoittavat R-sanat. Ne ovat aina olleet sanoja ja käsitteitä vailla mitään konkreettista merkitystä tai henkilökohtaista kokemusta. Ihmiset tuntuvat niitä viljelevän kepeästi ja sitten ne mukamas tarkoittavat jotakin. En vain tiennyt, että mitä. Itselleni ne eivät koskaan ole olleet mitään. Korkeintaan sellaista yliarvostettua ällöromantikkojen huuhaata.

R-sanoja ja niiden merkityksiä on käsitykseni mukaan monenlaisia. Niitä käytetään esimerkiksi perhe- ja ystävyyssuhteissa. Itse en muista koskaan (nyt voi muisti tehdä tiedostamattani pientä kepposta) kuulleeni ainakaan toiselta vanhemmistani ihan oikeaa R-sanaa. Toiselta puolelta joskus joitain sanamuunnelmia, mutta en koskaan ihka aitoa R-sanaa. Voi myös olla, että en ole vain rekisteröinyt niitä, koska eihän ne mitään ole ikinä tarkoittaneetkaan. Sen ainakin tiedän, että itse en ollut koskaan R-sanoja käyttänyt tai ainakaan todella tuntenut niiden merkitystä. Niitä on kokemukseni mukaan käytetty siksi, että niin nyt vaan kuuluu tehdä.

Koska R-sanat olivat menettäneet merkityksensä. Jos sellaista nyt koskaan oli edes ehtinyt muodostumaan. Ei R-sanoja sanota ihmiselle, jota enemmän tai vähemmän tahattomasti ja tahallisesti kohtelee huonosti, toistuvia kertoja. Ei sellaiselle, jolle valehtelee, jonka luottamuksen pettää ja jonka kärsimyksiltä ummistaa silmänsä. Ei sellaiselle, jota kiristää, uhkailee ja lahjoo. Ei sellaiselle, jonka on valmis hylkäämään. Koska kun niin tehdään, R-sanojen tarkoitus vääristyy.

Sittemmin olen saanut ystävyyssuhteita, joissa on tuotu esille R-sanoja ja todella tarkoitettu niitä. Ja niiden tarkoittamisella nyt tarkoitan sitä, että toimitaan niiden sanojen oletetun merkityksen mukaisesti. Kuten esimerkiksi, että halutaan toiselle ensisijaisesti hyvää, iloitaan tämän menestyksestä, autetaan kantamaan suruja ja murheita, annetaan toisen olla oma itsensä ja osataan pyytää anteeksi puolin ja toisin, kun on oltu paskapäitä. Koska kaikki me ollaan joskus vähän perseestä. Allekirjoittanut vähän useamminkin ja vähän enemmänkin.

Mutta entäs parisuhde ja sen R-sanat?
Itselleni täysin vieras maaperä. Viime vuoden puolella, 27-vuotiaana, en kokenut olleeni kertaakaan oikeassa parisuhteessa. Muutaman vuoden tuhlasin omaani ja erään jantterin aikaa omalla sekoilullani. Nyt näen sen, ettei siinä ollut mitään todellista eikä mitään mahdollisuuksia. Pääni on ollut niin totaalisen sekaisin ja olen ollut ihmisenä niin kusipäisen hukassa, etten ilman helvetin intensiivistä ammattiapua olisi voinut olla mitään kenellekään. Ja koska sitä apua en hakenut, päädyin elämään itsekseni.

Neljä ja puoli vuotta etsin järkeä päähän ja rauhaa sydämeen. Siihen mahtuu aivan mieletön määrä kaikenlaista säätämistä ja vaiheilua. Aina välillä ajattelin, että no kyllä nyt varmaan olisi jo aika asettua aloilleen ja ehkä sellainen parisuhde olisi kiva. Millon kenestäkin yritin väkisin päässäni vääntää itselleni poikaystävää, mutta aina oli jotain. Pohdin ankarasti mikä itsessäni on vikana, kun löydän jokaisesta kokelaasta jotain sellaista, minkä takia se juttu ei voisi ikinä toimia. Tai vaihtoehtoisesti ripustauduin paskapäihin, jotka kohtelivat huonosti. Koska hei, läheisriippuvuus ja epätoivo. Mutta kaikista niistä miehistä halusin muuttaa jotain. Enemmän tai vähemmän, mutta aina jotain. Onneksi olin kuitenkin sitä mieltä, että ei parisuhdetta pidä joutua pakottamaan. Luotin siihen, että jos niin on joskus tarkoitettu, niin kyllä sen sitten tietää.

Reilu vuosi sitten lähdin Thaimaahan ensimmäistä kertaa ikinä. Tietenkin yksin ja kolmeksi viikoksi. Siitä retkestä alkoi uusi ajanjakso. Monellakin tavalla. Ja viime kesänä palasin Thaimaahan retkeilemään kuukaudeksi, joogasin, thainyrkkeilin ja juhlin neljä viikkoa. Palasin kotiin, nousin kisakehään ja palasin Thaimaahan. Olin tavallaan enemmän hukassa kuin ikinä, mutta samalla myös menossa itseni ja elämäni kanssa tukka hulmuten johonkin suuntaan. En vieläkään osaa sanoa tarkalleen mihin, mutta eteenpäin. Vahvasti eteenpäin.

Thaimaassa sattui kohtaaminen. Tapasin henkilön, josta pidin välittömästi. En vieläkään osaa sen hetken osalta selittää miksi, mutta intuitio oli vahva, tämä tässä on nyt sitten hyvä tyyppi. Todella hyvä. Nykyinen linjaukseni on, etten enää koskaan halua kuulla olevani "erilainen kuin sillon aluksi", niin noin vuorokauden sisällä tapaamisesta olin iskenyt pöytään kaikki taskuista löytämäni kortit. Siis aivan jokaisen helvetinperkeleen yksityiskohdan itsestäni ja elämästäni, että hei, tässä olis nyt tämmönen kasa selvitettyjä ja selvittämättömiä ongelmia ja rekka-autollinen paskaa. Tein hyvin selväksi, että nyt tässä on herralla käsillä maailmankaikkeuden huonoin sijoitus.

Hänestä tuli se, joka antoi R-sanoille merkityksen.

Ei pelkästään se, että haluaa olla toisen lähellä ja tehdä asioita yhdessä. Ei pelkästään se, että kahden viikon reissu ulkomaille ilman toista aiheuttaa fyysisesti pahalta tuntuvaa ikävää. Eikä pelkästään se, että haluaa siivota kodin tai laittaa ruokaa toista ilahduttaakseen.

Vaan erityisesti esimerkiksi se, että kaikkine pelkoineen saa olla oma itsensä. Että siinä se on jokaisesta oman pään sisäisestä kaaoksesta toiseen aina yhtä tyynenä muistuttamassa siitä, että ne pelot eivät liity tähän, eivät ole tämän ihmissuhteen osalta todellisia. Saan kohdata ne rauhassa niitä kieltämättä, mutta ne eivät ole tätä päivää. Vain vanhoja traumoja. Niin vakuuttavasti, että lopulta yhtäkkiä muistaa unohtaneensa pelätä. Että saattaa huomata eläneensä hetkessä, murehtimatta menneitä tai tulevia. Henkilökohtaisia kaaoksia ei kukaan muu pysty siivoamaan tai korjaamaan, mutta näköjään tukena oleminen on mahdollista ja tehostaa prosessia. Eikä tarvitse arpoa, haluaisiko elää tämän henkilön kanssa vai ei. Sen tietää. Voi helvetti kuinka sen kyllä sitten tietää.

En enää vuosiin ole tarvinnut tai varsinkaan halunnut ketään pelastamaan itseäni. Kun ymmärtää riittävän vahvasti sen, että vain minä voin auttaa itseäni ja vain minä olen vastuussa omasta onnellisuudestani, ongelmia ja traumoja on mahdollista sekä kohdata että avata. Tällä traumahistorialla prosessi on luokattoman pitkä, mutta se on jo hyvällä mallilla - tai ainakin etenee koko ajan. Puhuminen on niin kivoissa kuin etenkin ikävissä asioissa edelleen haastavaa, mutta onneksi tässäkin kehittyy. Asian voi tarvittaessa kirjoittaa tai sitten voi pyytää lisäaikaa käydäkseen sitä riittävän selkeyttävästi läpi omassa päässään, jotta sen voi tuoda edes osittain järkevässä muodossa päivänvaloon.

Nyt 28-vuotiaana ensimmäistä kertaa tiedän todella mitä se on - rakkaus. Mitä on rakastaa ja olla rakastettu. Nämä R-sanat ovat muuten vaikeimpia koskaan kohtaamiani sanoja. Sujuvasti tuotan niin kirjoitettua kuin puhuttuakin tekstiä aika tahdilla ja latelen kirosanoista lähtien varsin lennokkaasti mitä tahansa, mutta R-sanoja pitää vielä vähän harjoitella.

Miltä se sitten tuntuu, kun R-sanalla on todella merkitystä?
Se on päästä varpaisiin iskevä maailman miellyttävin lämpöaalto. Se notkauttaa polvia ilman pelkoa kaatumisesta. Sen hetken ajan maailma kutistuu hyvin lohdullisen pieneksi ja juuri sillä hetkellä ei ole olemassa mitään muuta. Pienen hetken ajan tuntee joka solullaan selkeämmin ja vahvemmin kuin normaalisti. Sen sanominen ja sen kuuleminen on ollut merkityksellisempää, kuin olisin ikinä elokuvien pohjalta osannut kuvitellakaan.

On hienoa tajuta todella tarkoittavansa sitä. Tarkoittavansa sitä suuremmin, kuin olisin voinut tällä päällä ja sydämellä edes kuvitella olevan mahdollista. Mutta niin se on.

Suurin koskaan ottamani riski.
Rakastan.