keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Kiitos, Iisalmi!

Viikonloppuna iskettiin potkunyrkkeilyn SM-kisat Iisalmessa.

Ihan ensimmäisenä kiitosta saa tansseja isännöinyt NHB Iisalmi. Järjestelyt olivat aivan kertakaikkisen huikeat ja oli ihanaa päästä näkemään ja etenkin itse kokemaan, miten hienosti Suomessa voidaankaan potkunyrkkeilykisoja järjestää. Tuntui, että koko Iisalmi oli valjastettu mukaan tähän operaatioon.

Punnitukseen ja lääkärintarkastukseen saavuttaessa isäntäväki otti kilpailijat ja huoltajat lämpimästi vastaan oikein kädestä pitäen ja ohjattiin punnituksen kautta lääkärintarkastukseen. Huolehtivaiset rouvat pitivät urheiluhallin aulassa kioskia, jossa oli syötävää ja juotavaa jos jonkinlaista, ja kaiken tämän ilmoitettiin olevan maksutonta aamun kilpailijoille sekä huoltojoukoille. What?! Huoltojoukot mussuttivat kuulemma hyvinkin herkullista persikkapiirakkaa ja itse nautiskelin suklaanmakuista proteiinijuomaa.

Lämmittelyalue oli aidalla eristetty omaan rauhaan hallin takaosaan ja sieltä löytyi sohvia sekä kaksi tatamia. Niin ja tietysti kylmäkaapit, jotka pidettiin täynnä muun muassa virvokkeita sekä palautusjuomaa ja proteiinipatukoita - nämäkin tarjoilut kilpailijoille ja huoltojoukoille edelleen ilmaisia. Omaa ottelua edeltävän matsin aikana järjestävän tahon edustaja kiersi lämmittelyalueella infoamassa meitä tilanteesta ja varmisti, että ollaan valmiina. Ottelun jälkeen ei ehtinyt edes laskeutumaan kehästä lattiatasoon, kun siinä oli jo jantteri ojentamassa takaisin liiton passia ja kaveriksi tarjottiin onnitteluhalaukset.

Huhhuh! Kaiken muun hyvän lisäksi majoittuminen Golden Domessa oli aivan kertakaikkisen jees ja aamiainen vielä enemmän jees, pelkkää hyvää sanottavaa! Vielä lisää plussaa Iisalmen suuntaan ansaitsee ravintola Chaplin, jossa palvelu oli ystävällistä ja ruoka todella hyvää.

Nämä eivät ole maksettuja mainoksia, vaan Iisalmi kohteli meitä yksinkertaisesti niin mielettömän hyvin alusta loppuun, kiitos! ♥

SM-kisat

Aika moni luultavasti tuntee tarinan. Muutama vuosi sitten olin kotisohvalla kitisevä 100kg sairasteleva jossittelija. Sitten se alko vähän ottamaan päähän ja pudotin painoa 25kg. Sitten löysin potkunyrkkeilyn ja hurahdin siihen hommaan ihan täysin.

Siirryin Tuusula Fighter Clubin riveihin miltei heti seuran aloitettua toimintansa. TFC otti avosylin vastaan ja sukelsin pää edellä varsin syvälle mukaan seuratoimintaan. Sittemmin olen päätynyt vastuuohjaajaksi potkunyrkkeilyn peruskurssille, kuntonyrkkeilyohjaajaksi ja seuran likimain kaikesta ulospäin näkyvästä toiminnasta vastaavaksi someupseeriksi.

Tuusula Fighter Clubista tuli perhe.

Liityin seuraan osuma- ja sparrikammoisena. Haaveilin kehään pääsemisestä, mutta huonojen kokemusten takia se näytti siihen aikaan hyvin epätodennäköiseltä. Mutta mitäpä ei loistava treeniporukka ja valmennustiimi saisikaan aikaan, ja kisaura korkattiin syksyllä 2018.

Viime viikonloppuna iskettiin potkunyrkkeilyn SM-kisat Iisalmessa. Nousin SM-kehään ihmiskainalosauvojeni saattelemana. En ollut lainkaan tyytyväinen omaan suoritukseeni mestaruustaistossa. Jälkiviisastelu on aina eniten paskaa, joten olkoot, otetaan opiksi ensi kertaa varten ja jatketaan eteenpäin.

Kolmannen erän jälkeen vitutti niin, ettei meinannut veri kiertää päässä. Ulospäin näytti kuulemma siltä, että olisin piiputtanut täysin, mutta ei multa kunto loppunut. Koin suoritukseni olleen mahdolliseen omaan tasooni nähden niin perseestä, että otti päähän vaan aivan todella armottomasti. Kaveri painoi päälle soturin lailla loppuun asti enkä saanut ajatusta kasaan yhtään. Mutta kiitokset siihen suuntaan, oli ihanaa, että mitään ei saanut ilmaiseksi.

Laahustin takaisin omaan nurkkaani ja johtava ihmiskainalosauva otti tiukan halausotteen ja sanoi korvaani: "Suomen mestari!" Selkeä 3-0 voitto. Ei vittu, me tehtiin se! Iski aika mieto tunneaalto ja saattoi hieman alkaa itkettämään. Roskia meni silmiin vähän valmennuskaksikollani ja itseni tavoin isäni porasi kehän vieressä ihan avoimesti. Ja oli siinä tippaa linssissä vähän yhdellä sun toisellakin. Onneksi oli tämmönen raavas ja tunnekylmä perisuomalainen porukka kasassa. Olisi muuten saattanut lipsahtaa tunteisiin.


Tästä on hyvä jatkaa. Taas opittiin uutta ja saatiin hippunen kokemusta. Lainaan itseäni Facebookin puolelta:


K1 Suomen mestari 2019! 💥🥊🔥🥇
K1 Finnish Champion 2019!

Jutellaan ja analysoidaan lisää myöhemmin, mutta just nyt mä iloitsen luokan +70kg Suomen mestaruudesta!

Mitä sydämellisin kiitos mun ihmiskainalosauvoille Jann Ranta ja Teemu Sivén, jotka kestää tätä maailman hankalinta valmennettavaa, luo uskoa ja itsevarmuutta, potkii perseelle, kannattelee henkisesti ja vie vakaasti eteenpäin aina kaikesta huolimatta. 🙌

Kiitos Santeri, kun olet tässäkin taas mukana.  Ja kiitos isi ja Virve, kun sittenkin yllärinä pääsitte paikalle ja sain kisaletit. 😍
Kiitos Tuusula Fighter Club Ry ja maailman parhaat treenikaverit! 🥰
Erityiskiitos Jyrille viime viikkojen kymmenistä sparrieristä! 😍🙌
Kiitos Budoland Finland, joka on pitänyt huolta, ettei harjoittelu ainakaan treenivaatteista tai varusteista ole jäänyt kiinni. 🖤
Kiitos Hieronta ja Hyvinvointipalvelut Koski kropan tiiviistä ja mielettömän ammattitaitoisesta huoltamisesta! 😍
Ei saatana, sohvaperunasta Suomen mestariksi!! 😍💥🥊🔥🙌🥇

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kisaura korkattu: Miltä nyt tuntuu?

Julkaistu ensimmäisenä Budoland Finlandin blogissa 10.11.2018.


Itkettää, oksettaa, käsiä tärisyttää, ei saa syötyä ja on vaikea hengittää. Kun kaiken tuon ottaa samaan aikaan, tulee pohdittua pariin kertaan, onko tässä mitään järkeä ja miksi näin tekee itselleen? Ihan vapaaehtoisesti. Mutta siltä se tuntui viime lauantaina, kun heräsin kisahistoriani toiseen ottelupäivääni. Jännitti aivan tolkuttoman paljon ja Googlailin siinä jo muita harrastuksia, kuten satubalettia ja vesijuoksua sekä katselin äkkilähtöjä takaisin Thaimaahan.

Lokakuun alussa iskin ensimmäisen otteluni Espoon Fairtex Openissa 6.10. ottaen 3-0 voiton NBSA:n Cia de Haasista ja kirmasin kisapaikalta omin jaloin ja suoralla nenällä tukka hulmuten lentokentälle, josta suuntana oli parin viikon Thaimaan retki. Espoossa en osannut juurikaan jännittää, se vaan jotenkin meni omalla painollaan Thaimaan huuruisessa usvassa.

Toista se oli Helsinki Openin kanssa, johon en itse Thaimaan seikkailuni takia alunperin edes ajatellut osallistuvani. Valmennuskaksikko oli kuitenkin sitä mieltä, että ihan hyvin voitaisiin lähteä sinnekin rymistelemään ja jossain hyvän fiiliksen puuskassa olinkin yhtäkkiä samoilla linjoilla. Turpaanhan siinä vain saa, jos huonosti menee, pikkujuttu! Todellisuudessa luottamussuhde valmentajiini Jann Rantaan ja Teemu Sivéniin on niin kova, että luotan heidän näkemykseensä omasta kunto- ja taitotasostani. Luotan, että nämä tätä lajin parissa sekoiluani monta vuotta läheltä seuranneet ihmiskainalosauvat eivät laittaisi minua täysin mahdottomaan tilanteeseen.

Kisoja edeltävä aika on valmennuksen osalta tarkkaan aikataulutettua ja kisaryhmä noudattaa annettua päiväkohtaista harjoitusohjelmaa. Tai siis noudattaa silloin, jos ei satu olemaan Thaimaassa. (P.s. En suosittele. Ihan tosi. Ei keskellä kisakautta.) Itse olen hyvin vahvasti tunneihminen, joten koen äärimmäisen tärkeänä vahvan luottamuksellisen ja turvallisen suhteen valmentajiini sekä sen lisäksi meillä hyvin tiivis ja lämminhenkinen ilmapiiri vallitsee ihan erityisellä tavalla myös pienessä kisaryhmässä kilpailijoidemme välillä. Siellä pistetään jakoon ilot, surut, pelot ja riemut.

Kisajännityksen äärellä kakoessani olen itse kokenut kaikista tärkeimmiksi kommentit, jotka eivät pidä voittamista itsestäänselvänä, vaan kertovat, että tärkeintä on tehdä parhaansa, lopputuloksesta viis. On lohdullista tietää, että tukiverkosto ottaa kyllä kopin, jos menee homma ihan reisille. Koska näissä hommissa joskus käy niin. Paniikissa takahamapita yhteen purien kysyin koutsilta, että entäs jos mä häviän? Vastaus oli iloisen yksiselitteinen: "No sitten sä häviät. Ei se ole sen kummempaa." Ja lopulta nyt kolmesta ottelustani ylivoimaisesti paras fiilis jäi siitä, jossa sain eniten turpaani ja hävisin. Että se siitä häviämisen pelosta.

Hieman ennen ensimmäisiä kisojani Fairtex Openissa sain uunituoreet TopTenin kisasuojat käyttööni. Koeajoin kyseiset suojat kotioloissa ja meinasin ratketa riemusta, koska näin hyvin paikallaan pysyviä ja kevyitä suojia en ollut koskaan ennen käyttänyt. Suojat pysyivät koivessa kiinni kuin liimattuna ja se jos mikä on häiriöherkälle äärimmäisen tärkeää. Ja samaa mieltä olen edelleen molempien kisojen jälkeen. Saa keskittyä täysillä riehumiseen, kun suojat istuvat omaan jalkaani kuin valettu eivätkä liiku mihinkään.

Kuva: Sini Tertsonen

Ei muutenkaan ole hyvän tiimin voittanutta. Saa itse keskittyä kaikkeen olennaiseen (kuten siihen jännittämiseen), kun muut siinä ympärillä hoitavat kaiken heidän hoidettavissaan olevan ottelijan puolesta. Laukun pakkaan edelleen kotona itse, mutta siihenkin on valmentajalta saatu tarkistuslista, että kaikki tarpeellinen on varmasti mukana. Budolandin väki on huolehtinut varuste- ja vaatetilanteeni viimeisen päälle edustavaksi, hierojani pitää tyhjää tilaa kalenterissaan kisoja edeltävänä päivänä mahdollisten akuuttien ongelmien varalta, paras ystäväni letittää hiukseni (ja jännittää ainakin kolminkertaisesti niin paljon kuin minä), yleisössä on tuttuja naamoja kymmenittäin ja tsemppiviestejä satelee puhelimeen.

Hiukset kurissa ja kypärä päässä, viimesen päälle kulman kanssa sävy sävyyn olevissa vaatteissa ja varusteissa tuntuu hyvältä seistä valmentajiensa välissä odottamassa pääsyä kehään. Silloin ei enää jännitä. Siinä kohti on enää myöhäistä muuttaa mitään tai tehdä toisin, nyt vaan mennään ja katsotaan mihin nämä rahkeet riittävät. Kehään, tuomari tarkistaa varusteet, hanskat käteen, keskelle iskemään vastustajan kanssa hanskat yhteen, yläfemmat koutseille ja sitten vaan menoksi.

Helsinki Openissa 3.11.2018 otin ensin voiton EKH:n Minna Kivisestä kisojen ensimmäisessä matsissa ja päivän viimeisessä ottelussa sain kyytiä VKK:n Mirjam Hänniseltä. Päivän toisesta rymistelystä otettiin Tuusulaan hopeaa, mutta kuten sanottua, niin hyvä fiilis ei ole ikinä ollut mistään koskaan ikinä ever. Väänsin loppuun asti sen minkä pystyin ja tappiosta huolimatta olin ihan valtavan iloinen suorituksestani ja ihan ylipäänsä koko päivästä. Kestin kovia osumia niin henkisesti kuin fyysisesti, en luovuttanut tai pelännyt.


Onko se nyt sitten todella sen kaiken jännittämisen arvoista? Kyllä se taitaa olla. Ei vastaavia fiiliksiä ole tullut vielä mistään muualta, kuin kehästä. Pistää itsensä toimimaan kaikkia elossa säilymisen vaistoja vastaan ja pakottaa toimimaan myös sen jälkeen, kun ihan kaikki voimat tuntuvat kaikonnen. Ihmiskeho ja -mieli pystyvät käsittämättömiin asioihin enkä malta odottaa, että niitä päästään haastamaan lisää!

Sillä tavalla on tultu aika pitkä matka, kun siirryttyäni TFC:lle vajaa kolme vuotta sitten en halunnut edes sparrata, koska pelkäsin osumia niin paljon. Että kyllä hyvä tiimi tekee mittavien pelkojenkin kanssa painivalle ihmiselle varsinaisia ihmeitä!

Kohti uusia taistoja!

♥: Konna

Kuva: Johanna Lisko

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Helmikuun TOP9

No minkälainen oli helmikuu?
Eipä juuri muistikuvia. Koko kuukausi meni työharjoittelussa. Aika monelle tekisi muuten ihan hirmu hyvää viettää hetki hoitotyön parissa. Esimerkiksi nähdä läheltä mihin johtaa valinta alkoholin liukastamasta tiestä. Tai mitä pelkoja ja ajatuksia vammautuminen tai sairaus tuovat tullessaan, kun et ole saanut itse vaikuttaa kohtaloosi mitenkään. Mikä tekee toisesta katkeran ja toisesta sinnikkäästi kaikin voimin itseään kuntouttavan?
Nähdä, miten omaiset seuraavat vierestä läheisensä hiipumista kohti kuolemaa. Miten yhdellä ajatus on häikäisevän kirkas, mutta keho kuihtuu pois ja toisella fysiikka pelaa, mutta pää ei ole enää millään tasolla tämän maailman menossa mukana.
Nähdä, mitä on kuolema. Olla kuollut. Se näyttää rauhalliselta. Kuolema on painava ja kylmä, mutta ei pelottava.
Mutta se pistää ajattelemaan. Se pistää ajattelemaan, että muistanhan itse varmasti elää nyt, kun siihen on mahdollisuus?
Kuten sanottua, tekisi monelle hyvää nähdä se elämän kääntöpuoli. Joku tappaa itseään viinalla, toinen työnteolla, kolmas huonolla ravitsemuksella ja neljäs stressillä. Kuka asettaa rahan tahkoamisen kaiken yläpuolelle ja kuka talloo jalkohinsa todellisen itsensä mukaan lukien kaikki ja kaiken saadakseen edes pienen hetken parrasvaloissa.
Kukin tyylillään, loppu meillä kaikilla on sama. Jeesustelemaan en ala, vaikka pääsenkin aitiopaikalta seuraamaan elämän arvaamattomuutta, en lopeta tyhjänpäiväisistä asioista kiukuttelua tai ole pakkopositiivinen, kun vituttaa niin, ettei veri kierrä päässä. Se on elämää eikä väistämätön kuolema edellytä meistä kenestäkään pyhimysyä.
Mutta jotain pientä se tekee väistämättä silti. Työpäivän jälkeen sitä pienen hetken muistaa arvostaa jo ennestään korkealle arvottamiaan asioita hieman vieläkin enemmän.
Että olen terve ja pystyvä. Että on keho joka toimii, pää joka ohjaa ja sydän josta riittää hyvyyttä myös muille annettavaksi.
Ja että saan rakastaa ja olla rakastettu. Helmikuussa rakastin taas vähän enemmän ja syvemmin. Käsittämätöntä, miten onnellinen ja onnekas voikaan ihminen olla. 🖤

Ainii ja sit mä tappelin, otin monta selfietä ja olin murjottavana.